Päätetty kertomus
Meidän on jatkettava kirjoittamista, jatkettava kävelemistä, jatkettava palvelemista ja uusien haasteiden hyväksymistä oman kertomuksemme loppuun saakka.
Jokin aika sitten löysin postilaatikostani suuren valkoisen kirjekuoren. Sen sisällä oli erään pojan kirjoittama kertomus. Olin opettanut poikaa vuosia aikaisemmin hänen ollessaan kuudennella luokalla. Muistin oppilaan ja tehtävän, jonka parissa hänen luokkansa oli uurastanut monta kuukautta. Muistin myös sen, että poika piti kirjoittamisesta ja että hänellä oli tapana istua ja miettiä miettimistään. Joskus vain sana tai kaksi löysi tiensä sivulle. Toisinaan hän teki työtä välitunnilla, mutta kun määräpäivä koitti, hänen kertomuksestaan puuttui vielä yksi luku. Kehotin häntä palauttamaan kertomuksen sellaisenaan, mutta Jimmyllä oli eri näkemys, ja hän halusi kirjoittaa kertomuksensa loppuun. Viimeisenä koulupäivänä hän kysyi, voisiko hän tehdä sen valmiiksi kesälomalla. Kehotin jälleen häntä luovuttamaan sen. Hän aneli lisäaikaa, ja lopulta päästin hänet menemään mukanaan nippu rypistyneitä ja tuhruisia papereita kiittäen häntä hänen päättäväisyydestään ja vakuuttaen, että luotin hänen kykyynsä saada valmiiksi hieno kertomus.
Ajattelin häntä sinä kesänä, mutta tehtävä unohtui aikanaan, kunnes vuosia myöhemmin löysin hänen valmiin projektinsa postilaatikostani. Olin hämmästynyt ja mietin, mikä sai Jimmyn kirjoittamaan kertomuksensa valmiiksi. Millaista näkemystä, päättäväisyyttä ja ponnistelua tuo tehtävä oli vaatinut? Miksi kukaan meistä saattaa päätökseen vaikean tehtävän, etenkin, jos kukaan ei vaadi sen loppuun saattamista?
Mieheni isoisän isä Henry Clegg jr oli loppuunsaattaja. Hän liittyi perheensä kanssa kirkkoon, kun ensimmäiset myöhempien aikojen pyhien lähetyssaarnaajat menivät Prestoniin Englantiin. Henryllä oli mielessään näkemys päämäärästään, kun hän, hänen vaimonsa Hannah ja heidän kaksi pientä poikaansa lähtivät siirtolaisina Utahiin. Henry jätti iäkkäät vanhempansa, jotka olivat liian heikkoja niin pitkälle ja vaivalloiselle matkalle, tietäen, ettei koskaan enää näkisi heitä.
Tasankoja ylitettäessä Hannah sairastui koleraan ja kuoli. Hänet laskettiin nimettömään hautaan. Sitten komppania jatkoi matkaa, ja illalla kuuden aikaan myös Henryn nuorempi poika kuoli. Henry palasi Hannahin haudan luo, laski pienen poikansa vaimonsa syliin ja hautasi nuo kaksi yhdessä. Sitten Henryn oli palattava vankkurikaravaaniin, joka oli nyt noin viiden mailin päässä. Koska Henry itsekin sairasti koleraa, hän kirjoitti olevansa kuoleman partaalla tietäen samalla, että hänellä oli yhä tuhannen mailin matka taivallettavana. Hämmästyttävää kyllä, hän jatkoi eteenpäin siirtäen jalkaa toisen eteen. Hän ei kirjoittanut päiväkirjaansa muutamaan viikkoon menetettyään rakkaan Hannahinsa ja pienen poikansa. Sanat, joita hän käytti alkaessaan taas kirjoittaa, liikuttivat minua: ”Yhä liikkeellä.”
Kun hän viimein pääsi pyhien kokoontumispaikkaan, hän perusti uuden perheen. Hän säilytti uskon. Hän jatkoi kertomustaan. Mikä merkittävintä, hänen murheensa rakastettunsa ja poikansa hautaamisesta synnytti sukuumme eteenpäin jatkamisen ja loppuun saattamisen perinnön.
Kuullessani sellaisia pioneerikertomuksia kuin Henry Cleggin olen usein miettinyt, olisinko itse pystynyt samaan. Joskus pelkään tuota kysymystä tietäen, että pioneeriperintömme elää tänäänkin. Kävin äskettäin Länsi-Afrikassa ja näin arkielämän pioneerien kulkevan eteenpäin, liittyvän uuteen kirkkoon, jättävän taakseen vuosisataiset perinteet ja jopa perheen ja ystävät kuten Henry. Ihailuni ja rakkauteni heitä kohtaan on yhtä suuri kuin omia esivanhempiani kohtaan.
Tuntuvatko muiden haasteet vaikeammilta kuin omamme? Usein katsomme jotakuta, jolla on valtava vastuu kannettavanaan, ja ajattelemme: ”En koskaan pystyisi tuohon.” Silti muut saattavat katsoa meitä ja tuntea täsmälleen samalla tavoin. Kyse ei ole niinkään vastuun valtavuudesta vaan siitä, miltä tuntuu olla se, joka on keskellä keskeneräistä tehtävää. Nuorelle äidille, jolla on monta lasta kotona, heidän hoivaamisensa pitkin päivää ja sitten yli yön voi tuntua tuhannen mailin matkalta, joka on vielä kuljettava. Oppiaiheen pitäminen Apuyhdistyksessä naisille, jotka ovat vanhempia tai nuorempia, kokeneempia tai koulutetumpia, voi tuntua vaikealta, etenkin, kun aihe on sellainen, jota sinun itsesi on vaikea ymmärtää ja noudattaa. Kymmenen vilkkaan kuusivuotiaan luokan opettaminen voi olla lannistavaa, etenkin, kun luokassa on oma kuusivuotiaasi etkä ole ihan vielä keksinyt, kuinka saisit opetetuksi häntä.
Mitä sellaista me opimme nuorelta Jimmyltä, varhaisilta pioneereilta ja nykyajan pioneereilta eri puolilla maailmaa, mikä auttaa meitä omissa erityisissä haasteissamme? Jimmy kirjoitti vuosia yksinään ja ilman määräaikaa, Henry Clegg marssi yksin kykenemättä edes kirjoittamaan päiväkirjaa ja afrikkalaiset pyhät elivät kelvollisina astumaan temppeliin, jonka he eivät voineet kuvitellakaan kohoavan jonakin päivänä oman kansansa keskuudessa. Jatkamisen, uskollisena pysymisen ja loppuun saattamisen oli riitettävä sellaisenaan palkinnoksi.
Vuosia sitten yksi tyttäristämme pyysi minua ulos pelaamaan kanssaan salkopalloa. Hän käski minun istua maahan ja katsoa, kun hän löi yhä uudelleen naruun kiinnitettyä palloa narun kietoutuessa salon ympärille. Katsottuani narun kiertyvän muutaman kerran kysyin, mikä osuus minulla oli pelissä, ja hän sanoi: ”No äiti, sinä sanot: ’Hyvin tehty, hyvin tehty’ joka kerta, kun pallo kiertyy salon ympäri.”
”Hyvin tehty!” saa matkan tuntumaan mahdolliselta. Se saattaa kuulostaa puhelinsoitolta yhden tuon kuusivuotiaiden alkeisyhdistysluokan lapsen äidiltä, joka soittaa kertoakseen opettajalle, että hänen poikansa auttoi kenenkään pyytämättä huolehtivasti pikkusisarensa autoon istumaan, ja olevansa sitä mieltä, että Alkeisyhdistyksen opettajan oppiaihe oli saanut pojan toimimaan tällä uudella tavalla. Se saattaa näyttää aviomieheltä, joka vie lapset lastenhuoneeseen ja Alkeisyhdistykseen, kun hänen vaimonsa valmistelee luokan Nuorten Naisten oppituntia varten. Se saattaa olla niinkin yksinkertaista kuin hymy, halaus tai pitkä kävely asioiden selvittämiseksi ystävän, aviomiehen tai lapsen kanssa.
Meidän jokaisen on löydettävä ja saatettava loppuun oma kertomuksemme, mutta kuinka paljon suloisempaa sen kertominen onkaan, kun joku rohkaisee, kun päämäärämme saavuttamista arvostetaan ja juhlitaan, olipa matka alkanut kuinka kauan sitten tahansa.
Suurenmoisin opastaja ja puolestapuhuja, joka meillä on, on sanonut: ”Minä käyn teidän kasvojenne edellä. Minä olen teidän oikealla puolellanne ja vasemmalla, ja minun Henkeni on teidän sydämessänne ja minun enkelini teidän ympärillänne tukeakseen teitä.” (OL 84:88.) Onko kenelläkään meistä varaa jättää tätä osaa pois omalta matkaltamme?
Henry Clegg kulki yhä eteenpäin asumaan uskollisten pyhien keskuudessa, ottamaan paikkansa, kasvattamaan vanhurskaan perheen, palvelemaan lähimmäistään. Hänellä oli tämä kuva mielessään silloinkin, kun hänen sydämensä oli murheen murtama. Kuulin erään Alkeisyhdistyksen lapsen Ghanassa vastaavan kysymykseen ”Mitä tarkoittaa se, että valitsee oikein joka päivä?” seuraavasti: ”Se tarkoittaa sitä, että seuraa Herraa ja Vapahtajaa joka päivä ja tekee parhaansa silloinkin, kun se on vaikeaa.” Tuo nykyajan pioneeripoika tunsi presidentti Hinckleyn kehotuksen. Hän tiesi, mitä on käskyjen pitäminen joka päivä. Hän ymmärsi, että hänen oma kertomuksensa etenisi yksinkertaisesti panemalla jalkaa toisen eteen päivä kerrallaan.
Viime syksynä eteeni tuli ihana mutta haastava mahdollisuus kehitellä koulutusta ja opettaa Alkeisyhdistyksen johtajia videon avulla, joka tehtäisiin kokonaan espanjaksi. Jossakin vaiheessa elämääni osasin puhua espanjaa, mutta viime vuosina olin puhunut portugalia ja tiesin, mitä espanjan uudelleen oppiminen vaatisi. Tein kaiken sen, mitä jokainen teistä tekee saadakseen valmiiksi tehtävän, joka tuntuu äärimmäisen vaikealta. Sain apua kyvykkäiltä ja omistautuneilta espanjankielisiltä sisarilta. Yhdessä me opiskelimme, rukoilimme, paastosimme ja uurastimme pitkää päivää. Sitten tuli päivä, jolloin oli mentävä ja tehtävä se, mitä Herra oli pyytänyt, emmekä me olleet ainoastaan peloissamme vaan meistä tuntui, että työmme oli riittämätöntä. Olimme tehneet töitä nauhoitushetkeen asti, eikä mitään muuta ollut enää tehtävissä. Halusin aloittaa alusta.
Jokainen aviomies antoi vaimolleen pappeuden siunauksen, ja rauha ja tyyneys alkoivat vallata meidät. Enkelien tavoin apu tuli ihanan aviomiehen muodossa, joka asetti kelloonsa hälytyksen, niin että hän voisi rukoilla puolestani puolen tunnin välein koko nauhoituksen ajan, kameramiehen muodossa, jonka silmät viestittivät ”Hyvin tehty”, ja Alkeisyhdistyksen johtajien muodossa, jotka luottivat Hengen apuun ja kykenivät voimallisesti välittämään sen. Saimme valmiiksi videon, joka oli avuksi espanjaa puhuville johtajillemme. Kaikki videontekoon osallistuneet olivat osin yllättyneitä ja kerrassaan kiitollisia sen onnistumisesta. Olimme taivaltaneet niin pitkälle kuin pystyimme, ja kun olimme hylkäämäisillämme kärrymme ja kaatumaisillamme tien oheen, enkelit työnsivät niitä jollakin tavoin takaapäin.
Mitä me opimme tuosta tehtävästä? Saman opetuksen, jonka Henry Clegg jr ja Jimmy oppivat, ja saman, jonka kaikki uskolliset nykypäivän pioneerit oppivat. Herran kanssa mikään ei ole mahdotonta (ks. Luuk. 1:37), mutta meidän jokaisen on saatettava oma kertomuksemme päätökseen. Hän lähettää Henkensä, me rohkaisemme toisiamme, mutta meidän on jatkettava kirjoittamista, jatkettava kävelemistä, jatkettava palvelemista ja uusien haasteiden hyväksymistä oman kertomuksemme loppuun saakka. ”Yhä liikkeessä” on perusvaatimus elämän matkalla. Hän haluaa meille hyvää lopputulosta. Hän haluaa meidän palaavan luokseen. Rukoilen, että jokainen kertomuksistamme päättyy taivaallisen Isämme ja Hänen Poikansa, Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen, uskomme perustajien ja täydelliseksi tekijöiden, eteen. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.