”Minä olen valo, joka teidän on pidettävä korkealla”
Jokainen [Kristuksen kaltaisista] teoistamme voi antaa vain mitättömän pienen valopisteen, mutta yhteen laskettuina ne alkavat vaikuttaa merkittävästi.
Muistan vaatimattoman liinan, jonka ompelin ristipistoin pienenä Alkeisyhdistyksen tyttönä. Siinä sanottiin: ”Tuon evankeliumin valon kotiini.” Mietin: ”Mikä se valo on?” Jeesus Kristus itse selitti sen parhaiten opettaessaan nefiläisiä. Hän sanoi: ”Ja nyt, pitäkää valonne korkealla, jotta se loistaisi maailmalle.” Sitten Hän selitti: ”Minä olen valo, joka teidän on pidettävä korkealla – se, mitä te olette nähneet minun tekevän.” (3. Nefi 18:24, kursivointi lisätty.)
Mitä nefiläiset olivat nähneet Hänen tekevän, ja voisinko minä mahdollisesti tehdä samoin kodissani? Kun ihmiset halusivat Hänen viipyvän vähän kauemmin heidän luonaan, Hän sääli heitä ja jäi heidän luokseen. Sitten Hän paransi heidät, rukoili heidän kanssaan, opetti heitä, itki heidän kanssaan, siunasi heidän pieniä lapsiaan yksitellen, ruokki heidät ja siunasi ja antoi sakramentin, jotta he voisivat tehdä liiton muistaa Hänet aina. Hänen palvelutyönsä heidän keskuudessaan oli opettamista ja jokaisesta yksilöstä huolehtimista ja sen työn loppuun saattamista, jonka Isä oli käskenyt Hänen tehdä. Hän ei ajatellut itseään. Kun opin sen, siitä alkoi oma elinikäinen pyrkimykseni tuoda Hänen valonsa kotiini epäitsekkäiden, Kristuksen kaltaisten tekojen avulla.
Se ei ole helppo tehtävä. Hyvä kotielämä jää usein huomaamatta. Saattaisi olla helpompaa nousta ja loistaa, ”jotta valonne olisi viirinä kansakunnille” (OL 115:5, kursivointi lisätty), kuin että teidän valonne olisi viirinä teidän omalle perheellenne. Muut eivät aina näe meidän tekevän hyvää, levittävän valoamme omassa kodissamme. On ihmisen perusluonteen mukaista haluta ja tavoitella kiitosta ja huomiota. Helaman opetti poikiaan Nefiä ja Lehiä tekemään niiden esi-isiensä hyviä töitä, joiden mukaan he olivat saaneet nimensä, ”että ette tekisi näitä asioita voidaksenne kerskua, vaan että tekisitte nämä asiat kootaksenne itsellenne taivaaseen aarteen” (Hel. 5:8). Hyviä töitä ei pitäisi tehdä siksi, että haluaa saada tunnustusta.
Charles Dickensin kirjassa Bleak House on henkilö, eräs rouva Jellyby, jonka viaksi Dickens sanoo ”teleskooppisen filantropian” eli hyvän tekemisen kaukana. Rouva Jellyby on niin innokas auttamaan kärsivää heimoa kaukaisessa maassa, ettei hän välitä omasta mukiloidusta ja likaisesta lapsestaan, joka tulee hänen luokseen hakemaan lohtua. Rouva Jellyby haluaa varmistaa sen, että hänen hyvät työnsä ovat suuria ja kaikkien nähtävissä. (Ks. Charles Dickens, Bleak House, 1985, s. 82–87.) Ehkä jotkut meistä antaisivat mieluummin hurrikaaniapua kuin kotiapua. Molemmat ovat tärkeitä, mutta kotiapu on ensisijainen ja iankaikkinen vastuumme. ”Vanhemmilla on pyhä velvollisuus kasvattaa lapsensa rakkaudessa ja vanhurskaudessa, huolehtia heidän fyysisistä ja hengellisistä tarpeistaan” (”Perhe – julistus maailmalle”, Liahona, lokakuu 2004, s. 49).
Toinen kirjallisuuden hahmo, joka tulee mieleeni, on luonteeltaan aivan erilainen kuin Dickensin henkilöhahmo. Dorothea on sankaritar yhdessä lempikirjoistani nimeltään Middlemarch. Hänet muistetaan kirjan lopussa hänen hiljaisista ja epäitsekkäistä teoistaan perheensä ja ystäviensä hyväksi. Siinä sanotaan: ”Hänen koko luonteensa – – näkyi asioissa, jotka eivät saaneet mitään suurta huomiota maan päällä. Mutta vaikutus, joka hänen olemuksellaan oli hänen ympärillään oleviin, oli arvaamattoman laaja, sillä maailmassa kasvava hyvä on osittain riippuvainen historiaan merkitsemättömistä teoista, ja se, ettei tilanne ole teidän ja minun kohdallani niin huono kuin se saattaisi olla, on osittain niiden lukuisien ihmisten ansiota, jotka ovat eläneet uskollisesti huomaamatonta elämää ja lepäävät haudoissa, joilla kukaan ei käy.” (George Eliot, Middlemarch, 1986, s. 682.)
Näinä valmentavina vuosina te nuoret naiset vietätte paljon aikaanne koulussa ja työpaikoilla, joissa saatte kiitosta, kunnianosoituksia, palkintoja, nauhoja tai pokaaleja. Kun siirrytte tuosta asemasta nuoriksi äideiksi, ulkoiset kiitokset vähenevät huomattavasti. Mutta missään toisessa ominaisuudessa ei ole enemmän tilaisuuksia palvella epäitsekkäästi kuten Kristus tekisi huolehtimalla sadoista päivittäisistä fyysisistä, tunneperäisistä ja hengellisistä tarpeista. Te tuotte evankeliumin valon kotiinne – ette siksi, että toiset näkisivät sen, vaan rakentaaksenne muita – voiman ja valon miehiä ja naisia.
Kodit ovat myös yksityisiä paikkoja, joissa me valitettavasti jätämme usein yrittämästä parastamme. Kodissamme ja perheessämme näytämme joskus itsestämme pahimman ihmisille, jotka merkitsevät elämässämme eniten. Muistan selkeästi erään aamun, kun olin 14-vuotias. Ennen kouluun lähtöä olin äreä ja epäystävällinen vanhemmilleni ja veljilleni. Kun olin lähtenyt kotoa, olin kohtelias bussinkuljettajalle ja ystävällinen ikätovereilleni. Tunsin toimintani ristiriitaisuuden, ja minut valtasi suunnaton katumuksen tunne. Kysyin opettajalta, voisinko poistua muutamaksi minuutiksi soittamaan kotiin. Pyysin äidiltäni anteeksi käytöstäni ja kerroin hänelle, kuinka paljon rakastin ja arvostin häntä ja lupasin osoittaa sen paremmin.
Useimpien meistä on vaikea elää päivääkään kotona ilman mitään riitaa. Nefiläisten kansakunta oli täydellinen yhteisö 200 vuoden ajan eikä ”maassa ollut mitään kiistaa. – – Eikä ollut kateutta eikä riitoja eikä mellakoita eikä haureutta eikä valehtelua eikä murhia eikä minkäänlaista irstautta; eikä totisesti voinut olla onnellisempaa kansaa kaikkien niiden kansojen joukossa, jotka Jumalan käsi oli luonut.” (4. Nefi 15–16.)
Jotkut meistä syntyvät perheisiin, joilla on hyvin vaikeita ongelmia. Ja jopa hyvillä perheillä on monia haasteita. Meidän täytyy yrittää toimia kodissamme siten kuin Kristus toimi nefiläisten kanssa. Kuten perhejulistus opettaa: ”Perhe-elämän onni saavutetaan todennäköisimmin silloin, kun sen perustana ovat Herran Jeesuksen Kristuksen opetukset” (”Perhe – julistus maailmalle”, s. 49). Meidän täytyy olla valona auttaaksemme perhettämme voittamaan synnin, vihan, kateuden ja tappelun. Me voimme rukoilla yhdessä, itkeä toistemme puolesta, parantaa toistemme haavoja ja rakastaa ja palvella toisiamme epäitsekkäästi.
Te nuoret naiset valmistaudutte nyt vahvistamaan tulevaa kotianne ja perhettänne tuomalla evankeliumin valon nykyiseen kotiinne ja perheeseenne. Pienillä, näennäisen merkityksettömillä asioilla, joita teette, voi olla suuri merkitys. Luin joistakin pienistä kiiltomadoista, joita löydettiin luolista Uudessa-Seelannissa. Jokainen niistä tuottaa itsekseen vain mitättömän pienen valopisteen. Mutta kun miljoona yksittäistä kiiltomatoa valaisee luolaa, ne tuottavat niin paljon valoa, että jopa lukeminen on mahdollista. Samoin jokainen pienistä teoistamme voi antaa vain mitättömän pienen valopisteen, mutta yhteen laskettuina ne alkavat vaikuttaa merkittävästi. Tänä iltana kuoro muistuttaa meitä siitä, miten tärkeää on levittää pientä valoamme, kun se laulaa laulun ”Mun valoni vain pieni on”:
Mun valoni vain pieni on,
Sen usko kirkastaa.
Se lailla taivaan auringon
Herralta valon saa.
En kätkeä saa valoain,
Niin Herra opettaa.
Sen kirkkahana pidän ain,
Sen kaikki nähdä saa.
Loista, loista, loista kirkkahasti.
Loista, loista, jo päivä saa.”
(Lasten laulukirja, s. 96.)
Me voimme loistaa hoitamalla pikkuveljeä, syömällä lounaan koulun ruokalassa siskon kanssa, tekemällä kotiaskareita, vastustamalla halua riidellä, iloitsemalla toistemme menestyksestä, jakamalla herkkumme, hoitamalla sitä, joka on sairaana, viemällä illalla tyynylle kiitosviestin isälle tai äidille, antamalla anteeksi loukkauksen, lausumalla todistuksemme.
Tapasin Romaniassa Ralucan, 17-vuotiaan nuoren naisen, joka oli hiljattain liittynyt kirkkoon. Hänen kasteensa oli onnellinen tapahtuma, koska muun muassa koko hänen perheensä oli läsnä. Hänen äitinsä ja sisarensa tunsivat Hengen siellä ja halusivat osallistua myös lähetystyökeskusteluihin. Se huolestutti isää, josta tuntui, että hän oli menettämässä koko perheensä tälle tuntemattomalle kirkolle. Niinpä isä ei sallinut sitä, ja jonkin aikaa heidän perheessään vallitsi eripuraisuuden henki. Raluca kuitenkin muisti tehneensä kasteenliiton ottaa päälleen Jeesuksen Kristuksen nimi. Hän yritti pitää korkealla Kristuksen valoa tekemällä kodissaan sitä, mitä Kristus tekisi. Hän oli rauhantekijä. Hän oli esimerkki. Hän oli opettaja. Hän oli parantaja.
Lopulta hänen isänsä sydän pehmeni, ja isä antoi muiden oppia lisää kirkosta. Sitten heidätkin kastettiin. Ja viimein, kaikkien suureksi riemuksi, perheen isäkin liittyi kirkkoon. Kastetilaisuudessaan isä puhui ja sanoi, että jonkin aikaa heidän perheensä oli ollut kuin kaksi eri tahtiin sykkivää sydäntä samassa taloudessa. Mutta nyt he olivat yhtä uskossa ja yhtä kasteessa sydänten ollessa yhteen liittyneinä ykseydessä ja rakkaudessa. Hän kiitti lähetyssaarnaajia ja jäseniä, jotka olivat auttaneet heitä. Sitten hän kiitti erityisesti tytärtään Ralucaa siitä, että tämä oli ollut niin Kristuksen kaltainen heidän kodissaan tuona vaikeana ajankohtana, ollut rauhantekijä, parantaja, opettaja, esimerkki ja valo, joka lopulta toi heidän koko perheensä Jeesuksen Kristuksen kirkkoon.
Jokaisella teistä on valo. Kun katson kasvojanne täällä tänä iltana ja kun muistan kasvonne, jotka olen nähnyt matkustaessani kautta maailman, näen valon loistavan kasvoistanne, aivan kuin enkelien kasvoista (ks. Hel. 5:36). Maailmassa, jota varjosti synnin pimeys, Helamanin poikien Nefin ja Lehin kasvot ”loistivat tavattomasti” (Hel. 5:36). Heidän ympärillään olevat halusivat saman valon ja kysyivät: ”Mitä meidän pitää tehdä, että tämä pimeyden pilvi otettaisiin pois peittämästä meitä varjollaan?” (Hel. 5:40.) Heitä opetettiin tekemään parannus ja uskomaan Jeesukseen Kristukseen. Kun he tekivät niin, pimeyden pilvi hälveni ja heidät ympäröitiin valolla, tulipatsaalla, ja he täyttyivät Pyhän Hengen suomalla sanoin kuvaamattomalla ilolla. (Ks. Hel. 5:43–45.)
Kun levitätte valoanne, muutkin löytävät suuremman valon. Onko ketään, joka tarvitsee valoanne yhtä paljon kuin perheenne? Näen teidät merkittävät nuoret naiset loistavine kasvoinenne nykyajan voimana ja tulevaisuuden toivona kodeissanne ja kirkossa.
Jeesus Kristus on valo, joka meidän on pidettävä korkealla. ”Hän on maailman valkeus, elämä ja toivo. Hänen tiensä on se polku, joka johtaa onneen tässä elämässä ja iankaikkiseen elämään tulevassa maailmassa.” (”Elävä Kristus – apostolien todistus”, Liahona, huhtikuu 2000, s. 3.) Loistakaamme Hänen valoaan. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.