Yltäkylläinen elämä
Yltäkylläinen elämä on tavoitettavissamme, jos me vain juomme täysin mitoin elävää vettä, täytämme sydämemme rakkaudella ja luomme elämästämme mestariteoksen.
Harry de Leyer oli myöhässä huutokaupasta tuona lumisateisena päivänä vuonna 1956, ja kaikki hyvät hevoset oli jo myyty. Muutamat jäljellä olevat olivat vanhoja ja väsyneitä, ja ne oli ostanut yhtiö, joka pelastaisi ne.
Harry, joka oli ratsastuksen opettajana tyttökoulussa New Yorkissa, aikoi jo lähteä, kun hänen silmiinsä osui yksi näistä hevosista – hoitamaton, harmaa ruuna, jonka jaloissa oli rumannäköisiä haavoja. Eläimessä oli yhä merkkejä raskaiden työvaljaiden käytöstä, todisteita sen kokemasta kovasta elämästä. Mutta jokin siinä vangitsi Harryn huomion, joten hän tarjosi siitä 80 dollaria.
Harryn lapset näkivät hevosen ensimmäisen kerran lumisateessa, ja koska hevosen selässä oli lumipeite, lapset antoivat sille nimeksi ”Lumiukko”.
Harry piti hyvää huolta hevosesta, joka osoittautui lempeäksi ja luotettavaksi ystäväksi – hevoseksi, jolla tytöt mielellään ratsastivat, koska se oli vakaa eikä säikkynyt niin kuin jotkin muut. Itse asiassa Lumiukko toipui niin nopeasti, että naapuri osti sen kaksi kertaa suuremmalla summalla kuin Harry oli siitä alun perin maksanut.
Mutta Lumiukolla oli tapana kadota naapurin niityltä – joskus se päätyi viereisille perunapelloille, toisinaan takaisin Harryn luo. Näytti siltä, että hevosen oli täytynyt hypätä tilojen välissä olevien aitojen yli, mutta se tuntui mahdottomalta – Harry ei ollut koskaan nähnyt Lumiukon hyppäävän minkään kaatunutta puuta korkeamman esteen yli.
Mutta viimein naapurin kärsivällisyys loppui, ja hän vaati, että Harry ottaa hevosen takaisin.
Harryn suurena unelmana oli vuosia ollut tuottaa mestariluokan esteratsu. Hänellä oli ollut kohtuullista menestystä aiemmin, mutta hän tiesi, että kilpaillakseen korkeimmalla tasolla hänen oli ostettava kantakirjahevonen, joka oli erityisesti jalostettu esteratsastukseen. Ja sellainen kantakirjaratsu maksaisi paljon enemmän kuin mihin hänellä oli varaa.
Lumiukko oli jo tulossa vanhaksi – se oli 8-vuotias Harryn ostaessa sen – ja sitä oli kohdeltu huonosti. Mutta ilmeisesti Lumiukko halusi hypätä, joten Harry päätti katsoa, mihin hevonen pystyisi.
Se, mitä Harry näki, pani hänet ajattelemaan, että ehkä hänen hevosellaan oli mahdollisuus kilpailla.
Vuonna 1958 Harry ilmoitti Lumiukon sen ensimmäiseen kilpailuun. Lumiukko seisoi upeiksi jalostettujen voittajahevosten joukossa näyttäen olevan aivan väärässä seurassa. Muut hevoskasvattajat kutsuivat Lumiukkoa ”kirpunpuremaksi harmoksi”.
Mutta sinä päivänä tapahtui jotakin suurenmoista ja uskomatonta.
Lumiukko voitti!
Harry osallistui Lumiukon kanssa muihin kilpailuihin, ja Lumiukko voitti edelleen.
Yleisö hurrasi joka kerta kun Lumiukko voitti jonkin tapahtuman. Siitä tuli symboli sille, kuinka epätavallinen tavallinen hevonen voi olla. Se esiintyi televisiossa. Siitä kirjoitettiin artikkeleita ja kirjoja.
Lumiukon jatkaessa voittokulkuaan eräs ostaja tarjosi vanhasta kyntöhevosesta 100 000 dollaria, mutta Harry ei suostunut myymään. Vuosina 1958 ja 1959 Lumiukko nimettiin ”Vuoden hevoseksi”. Lopulta harmaa ruuna – joka oli kerran merkitty myytäväksi halvalla – nimettiin kilpaesteratsujen kaikkien aikojen parhaimmistoon.1
Monille Lumiukko oli paljon enemmän kuin hevonen. Siitä tuli esimerkki kätkössä olevista, hyödyntämättömistä mahdollisuuksista, joita meissä jokaisessa on.
Minulla on ollut tilaisuus tutustua moniin suurenmoisiin ihmisiin monilla elämän aloilla. Olen tuntenut rikkaita ja köyhiä, kuuluisia ja tuntemattomia, viisaita ja vähemmän viisaita.
Joidenkuiden taakkana on ollut raskaita suruja, toiset ovat säteilleet luottavaista sisäistä rauhaa. Muutamissa on kytenyt sammumaton katkeruus, kun taas toiset ovat hehkuneet lannistumatonta iloa. Jotkut ovat näyttäneet lyödyiltä, kun taas toiset – vastoinkäymisistä huolimatta – ovat voittaneet masennuksen ja epätoivon.
Olen kuullut joidenkuiden väittävän, ehkä vain osittain leikillään, että ainoat onnelliset ihmiset ovat niitä, joilla ei yksinkertaisesti ole kunnon käsitystä siitä, mitä heidän ympärillään tapahtuu.
Mutta minä uskon toisin.
Olen tuntenut monia, jotka kulkevat iloisina ja säteilevät onnea.
Olen tuntenut monia, jotka elävät yltäkylläistä elämää.
Ja minä uskon tietäväni miksi.
Tänään haluan ottaa esiin muutamia ominaisuuksia, jotka ovat yhteisiä onnellisimmille tuntemilleni ihmisille. Ne ovat ominaisuuksia, jotka voivat muuttaa tavallisen olemassaolon kiinnostavaksi ja yltäkylläiseksi elämäksi.
Ensiksi, he juovat täysin mitoin elävää vettä.
Vapahtaja opetti, että se, ”joka juo minun antamaani vettä, ei enää koskaan ole janoissaan [sillä siitä] – – tulee hänessä lähde, joka kumpuaa ikuisen elämän vettä”2.
Kun Jeesuksen Kristuksen evankeliumi ymmärretään ja otetaan vastaan täysin, se parantaa särkyneitä sydämiä, antaa elämään tarkoitusta, sitoo rakkaat yhteen siteinä, jotka ulottuvat yli kuolevaisuuden, ja tuo elämään valtavaa iloa.
Presidentti Lorenzo Snow on sanonut: ”Herra ei ole antanut meille evankeliumia, jotta käyttäisimme kaikki elämämme päivät murehtimiseen.”3
Jeesuksen Kristuksen evankeliumi ei ole murehtimisen ja synkkyyden uskonto. Isiemme usko on toivon ja ilon usko. Se ei ole kahleiden evankeliumi vaan siipien evankeliumi.
Kun otamme sen täysin vastaan, se täyttää meidät ihmetyksellä ja sisäisellä palolla. Vapahtajamme on julistanut: ”Minä olen tullut antamaan elämän, yltäkylläisen elämän.”4
Etsittekö mielenrauhaa?
Juokaa täysin mitoin elävää vettä.
Etsittekö anteeksiantoa? Rauhaa? Ymmärrystä? Iloa?
Juokaa täysin mitoin elävää vettä.
Yltäkylläinen elämä on hengellistä elämää. Liian monet istuvat Jeesuksen Kristuksen evankeliumin pitopöydässä ja vain näykkivät juhla-ateriaa, joka heidän eteensä on katettu. He tekevät pakollisen – käyvät ehkä kokouksissaan, vilkaisevat pyhiä kirjoituksia, toistavat tuttuja rukouksia – mutta heidän sydämensä on kaukana. Jos he olisivat rehellisiä, he myöntäisivät olevansa kiinnostuneempia viimeisimmistä paikkakunnan juoruista, osakekurssien suunnasta ja rakkaimmasta tv-ohjelmastaan kuin he ovat Pyhän Hengen taivaallisista ihmeistä ja suloisista kuiskauksista.
Haluatteko nauttia tästä elävästä vedestä ja kokea, kuinka tuo jumalallinen lähde kumpuaa sisimmässänne ikuisen elämän vettä?
Älkää siis pelätkö. Uskokaa koko sydämestänne. Opetelkaa uskomaan Jumalan Poikaan horjumatta. Antakaa sydämenne kohota hartaaseen rukoukseen. Täyttäkää mielenne Häntä koskevalla tiedolla. Hylätkää heikkoutenne. Vaeltakaa pyhyydessä ja sopusoinnussa käskyjen kanssa.
Juokaa täysin mitoin Jeesuksen Kristuksen evankeliumin elävää vettä.
Toinen yltäkylläistä elämää elävien ominaisuus on, että he täyttävät sydämensä rakkaudella.
Rakkaus on evankeliumin ydin ja suurin kaikista käskyistä. Vapahtaja opetti, että jokainen muu käsky ja profeetallinen opetus on sen varassa.5 Apostoli Paavali on kirjoittanut, että ”lain kaikki käskyt on pidetty, kun tätä yhtä noudatetaan: ’Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.’”6
Emme useinkaan saa tietää, miten pitkälle vaatimaton ystävällisyyden teko ulottuu. Profeetta Joseph Smith oli esikuva myötätunnosta ja rakkaudesta. Eräänä päivänä kahdeksan afrikanamerikkalaisen ryhmä saapui profeetan kotiin Nauvooseen. He olivat matkanneet kodistaan Buffalosta New Yorkin osavaltiosta noin 1 300 kilometrin matkan, jotta he voisivat olla Jumalan profeetan ja pyhien kanssa. Vaikka he olivat vapaita, heidän oli pakko piileksiä niiltä, jotka saattaisivat erehtyä pitämään heitä karanneina orjina. Koko matkan Josephin kaupunkiin he kärsivät kylmää ja vaikeuksia, kuluttivat kenkänsä ja sitten sukkansa puhki, kunnes kulkivat paljasjaloin. Kun he saapuivat Nauvooseen, profeetta otti heidät iloiten kotiinsa ja auttoi heitä löytämään asuinpaikan.
Mutta joukossa oli Jane-niminen tyttö, jolla ei ollut mitään paikkaa, minne mennä, ja tyttö itki tietämättä, mitä tehdä.
”Täällä meillä ei itketä”, Joseph sanoi hänelle. Hän kääntyi Emman puoleen ja sanoi: ”Tässä on tyttö, joka sanoo, ettei hänellä ole kotia. Eikö hänellä mielestäsi ole koti täällä?”
Emma oli samaa mieltä. Siitä päivästä lähtien Jane oli kuin yksi perheenjäsenistä.
Vuosia profeetan marttyyrikuoleman jälkeen ja liityttyään pioneerien joukkoon ja tehtyään pitkän matkan Utahiin Jane sanoi, että joskus hän yhä heräsi keskellä yötä ja ajatteli vain veli Josephia ja sisar Emmaa ja sitä, kuinka hyviä he olivat hänelle. Jane sanoi: ”Joseph Smith oli hienoin mies, mitä olen koskaan tavannut maan päällä.”7
Presidentti Gordon B. Hinckley on sanonut, että ne, jotka pyrkivät kohottamaan ja palvelemaan muita, ”tulevat tuntemaan onnea – – jota eivät ole koskaan aiemmin kokeneet. – – Tässä maailmassa on totisesti hyvin, hyvin, hyvin paljon ihmisiä, jotka tarvitsevat apua. Voi, niin kovin – – paljon. Hävittäkäämme elämästämme tuhoisa, itsekäs asenne, veljeni ja sisareni, ja seiskäämme hieman ryhdikkäämpinä ja kurkottakaamme hieman korkeammalle palvellessamme muita.”8
Me kaikki olemme kiireisiä. On helppoa löytää tekosyitä sille, ettei auta muita, mutta voin kuvitella niiden kuulostavan yhtä ontoilta taivaallisen Isämme korvissa kuin sen alakoululaisen pojan, joka antoi opettajalleen kirjelappusen pyytäen, että saisi olla poissa koulusta maaliskuun 30. päivästä 34. päivään.
Ne, jotka omistavat elämänsä omien itsekkäiden halujensa tyydyttämiseen jättämällä muut oman onnensa nojaan, huomaavat lopulta, että heidän ilonsa on pinnallista eikä heidän elämällään ole juuri mitään tarkoitusta.
Erään sellaisen ihmisen hautakiveen oli kaiverrettu seuraava muistokirjoitus:
Tässä lepäävä mies eli itselleen vaan
eikä piitannut muusta kuin rahoistaan.
Kuinka voi hän nyt, missä lieneekään?
Kukaan ei tiedä eikä välitäkään.9
Me olemme onnellisimpia silloin, kun elämämme kytkeytyy muiden elämään epäitsekkään rakkauden ja palvelemisen avulla. Presidentti J. Reuben Clark opetti, että ”ei ole suurempaa siunausta, ei suurempaa iloa ja onnea kuin se, jonka saamme helpottaessamme muiden ahdinkoa”10.
Kolmas yltäkylläistä elämää elävien ominaisuus on, että taivaallisen Isänsä avulla he luovat elämästään mestariteoksen.
Iästämme, olosuhteistamme tai kyvyistämme riippumatta jokainen meistä voi tehdä elämästään jotakin merkittävää.
Daavid piti itseään paimenena, mutta Herra näki hänessä Israelin kuninkaan. Egyptin Joosef palveli orjana, mutta Herra näki hänessä näkijän. Mormon käytti sotilaan haarniskaa, mutta Herra näki hänessä profeetan.
Me olemme kuolemattoman, rakastavan, kaikkivoivan taivaallisen Isän poikia ja tyttäriä. Meidät on luotu yhtä paljon iankaikkisuuden tomusta kuin maan tomusta. Jokaisessa meistä on mahdollisuuksia, joita saatamme tuskin kuvitella.
Apostoli Paavali on kirjoittanut: ”Mitä silmä ei ole nähnyt eikä korva kuullut, mitä ihminen ei ole voinut sydämessään aavistaa, minkä Jumala on valmistanut niille, jotka häntä rakastavat.”11
Kuinka siis on mahdollista, että niin monet näkevät itsensä vain vanhoina, harmaina hevosina, joista ei ole juuri mihinkään? Jokaisessa meistä on suuruuden kipinä – lahja rakastavalta ja iankaikkiselta taivaalliselta Isältämme. Se, mitä teemme tuolla lahjalla, riippuu meistä.
Rakastakaa Herraa koko sydämestänne, väkevyydestänne, mielestänne ja voimastanne. Ajakaa suuria ja jaloja asioita. Luokaa kodistanne pyhyyden ja voiman pyhäkköjä. Pitäkää kunniassa kutsumuksenne kirkossa. Täyttäkää mielenne opinhalulla. Vahvistakaa todistustanne. Auttakaa muita.
Luokaa elämästänne mestariteos.
Veljet ja sisaret, yltäkylläinen elämä ei tule meille valmiiksi paketoituna. Se ei ole jotakin, minkä voimme tilata ja odottaa saavamme iltapäivän postissa. Se ei tule ilman vaikeuksia tai surua.
Siihen tarvitaan uskoa, toivoa ja rakkautta. Ja se tulee niille, jotka vaikeuksista ja surusta huolimatta ymmärtävät erään kirjailijan sanat hänen sanoessaan: ”Sydäntalvella lopulta opin, että sisimmässäni on voittamaton kesä.”12
Yltäkylläinen elämä ei ole jotakin, johon saavumme. Se on pikemminkin suurenmoinen matka, joka alkoi kauan, kauan sitten, eikä se pääty koskaan.
Yksi Jeesuksen Kristuksen evankeliumin suurista lohdullisista ajatuksista on tietomme siitä, että tämä maallinen olemassaolo on pelkkä silmänräpäys ikuisuudessa. Olimmepa maallisen matkamme alussa tai lopussa, tämä elämä on vain yksi askel – yksi pieni askel.
Yltäkylläisen elämän etsintämme ei ole verhottuna ainoastaan tämän kuolevaisen saven viittoihin; sen todellinen päätös voidaan ymmärtää vain iankaikkisuuksien perspektiivistä, joka ulottuu edessämme äärettömyyksiin.
Veljet ja sisaret, tavoitellessamme yltäkylläistä elämää me löydämme kohtalomme.
Kuten nähtiin kertomuksessa vanhasta, hylätystä hevosesta, jolla oli mestarin sielu, meissä jokaisessa on suuruuden jumalallinen kipinä. Kuka tietää, mihin pystymme, jos vain yritämme? Yltäkylläinen elämä on tavoitettavissamme, jos me vain juomme täysin mitoin elävää vettä, täytämme sydämemme rakkaudella ja luomme elämästämme mestariteoksen.
Nöyrä rukoukseni on, että me tekisimme niin. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.