Rukous, usko ja perhe – astinkiviä iankaikkiseen onneen
Taivaallinen Isämme kuulee nöyrän rukouksemme ja antaa meille sen lohdun ja johdatuksen, jota pyydämme.
Oli tapaninpäivä vuonna 1946 Santa Clarassa Utahissa. Olin 9-vuotias poika ja kysyin äidiltä, voisinko ottaa joululahjani, uuden jousipyssyn, ja mennä talomme takana olevalle mäelle metsästämään jäniksiä. Oli myöhäinen iltapäivä, ja äiti oli haluton antamaan lupaa, mutta suostuteltuani häntä hän antoi minun mennä, mutta sillä ehdolla, että olisin kotona ennen pimeää.
Kun pääsin mäelle, panin nuolen jouseen ja aloin kävellä hiljaa salviapensaiden välissä ja tiheikössä toivoen näkeväni jäniksen syömässä pensaikon juurella, missä pehmeä ruoho oli vielä vihreää.
Säikähdin suurta villijänistä, joka loikkasi esiin salviapensaasta aivan edessäni. Jännitin jousen, tähtäsin nopeasti ja annoin nuolen lentää kohti pakoon syöksyvää jänistä. Nuoli lensi ohi, ja jänis katosi edessä olevan pensaikon läpi.
Menin hakemaan nuolta sieltä, missä arvelin sen pudonneen maahan. Jousipyssyn mukana oli tullut vain viisi nuolta, enkä halunnut menettää tätä yhtä. Etsin nuolta sieltä, missä sen olisi pitänyt olla, mutta se ei ollut siellä. Tutkin koko alueen, jolle se mielestäni varmasti putosi, mutten löytänyt sitä.
Aurinko alkoi laskea länteen. Tiesin, että noin puolen tunnin kuluttua olisi pimeää, enkä halunnut myöhästyä kotiintulossa. Tutkin uudelleen alueen, missä nuolen olisi pitänyt olla, katsoen tarkkaan jokaisen pensaan alle, mutta nuolta ei löytynyt.
Aika alkoi käydä vähiin, ja minun oli lähdettävä kotiin päästäkseni sinne ennen pimeää. Päätin rukoilla ja pyytää taivaallista Isää auttamaan minua löytämään nuolen. Menin polvilleni, suljin silmäni ja rukoilin taivaallista Isääni. Sanoin Hänelle, etten halunnut menettää uutta nuoltani, ja pyysin Häntä näyttämään minulle, mistä löytäisin sen.
Ollessani vielä polvillani avasin silmäni, ja aivan edessäni salviapensaassa silmieni tasolla näin nuolen värikkäät höyhenet osittain oksien peitossa. Sieppasin nuolen ja aloin juosta kotiin, ja pääsin sinne juuri ennen pimeän tuloa.
En koskaan unohda tuota erikoista kokemusta. Taivaallinen Isämme oli vastannut rukoukseeni. Se oli ensimmäinen kerta, kun olin rukoillut Häntä auttamaan minua, ja Hän auttoi! Sinä iltana opin uskomaan ja luottamaan taivaalliseen Isääni.
Kun me tarvitsemme apua, lapsekkaana pikkupoikanakin, jolla on tärkeätä asiaa, taivaallinen Isämme kuulee rukouksemme, ja rakastaen Hän antaa meille pyytämäämme johdatusta.
Jeesus Kristus, meidän Vapahtajamme, on sanonut meille: ”Ole nöyrä, niin Herra, sinun Jumalasi, johdattaa sinua kädestä ja antaa sinulle vastauksen rukouksiisi.”1
Pyhissä kirjoituksissa Jaakob neuvoo meitä:
”Jos kuitenkin joltakulta teistä puuttuu viisautta, pyytäköön sitä Jumalalta. Hän on saava pyytämänsä, sillä Jumala antaa auliisti kaikille, ketään soimaamatta.
Mutta pyytäköön uskossa, lainkaan epäilemättä.”2
Presidentti James E. Faust on opettanut meitä: ”Palava, vilpitön rukous on kaksisuuntaista kommunikointia, joka saa Hänen Henkensä tulvimaan parantavan veden lailla ja auttamaan koettelemuksissa, vaikeuksissa ja tuskissa, joita me kaikki kohtaamme.”3
Rukous on yksi astinkivi sillä polulla, joka johtaa meidät iankaikkiseen elämään taivaallisen Isämme kanssa.
Usko on toinen astinkivi, joka on ratkaisevan tärkeä iankaikkiselle pelastuksellemme.
Vapahtaja on myös sanonut: ”Mitä tahansa te pyydätte Isältä minun nimessäni, mikä on oikein, uskoen saavanne, katso, se teille annetaan.”4
Kolmekymmentä vuotta sitten Uuden-Seelannin kaukaisimmassa kolkassa sattui eräs tositapahtuma. Tuulen pieksämät Chathamin saaret sijaitsevat Eteläisellä Tyynellämerellä noin 500 mailia [800 km] Christchurchista itään. Siellä asui 650 sitkeätä ja neuvokasta ihmistä erillään senaikaisessa yksinäisessä, karussa ympäristössä, ja heidän terveydenhuollostaan oli vastuussa nuori, kokematon ja hiljattain valmistunut lääkäri.
Eräs 8-vuotias poika, Shane, oli loukannut vakavasti päänsä 40 mailin [65 km] päässä kaukana saarella. Hänet kuljetettiin kiireesti halki rämeiden ja pitkin rantoja vanhan ränsistyneen auton takapenkillä nelipaikkaiseen maalaissairaalaan. Hän oli tajuton.
Nuorella lääkärillä ei ollut juuri mitään kokemusta, ja kirurgin instrumenteista hänellä oli vain perusvälineet, joten hän ei ollut valmis hoitamaan sellaista tapausta. Shane oli kriittisessä tilassa. Hänen murtuneen kallonsa sisällä oli ilmeisesti verenvuoto, ja verihyytymä voisi puristaa hengenvaarallisesti hänen aivojaan. Lääkäri ei ollut koskaan edes nähnyt aivoleikkausta, mutta hän tiesi, että hänen oli tehtävä tuo tarkkuutta vaativa leikkaus välittömästi – tai nähtävä pienen pojan kuolevan.
Oli pyydettävä paikalle verenluovuttajia, testattava verityyppien sopivuus ja valmistauduttava potilaan nukutukseen. Vanhanaikainen röntgenkone oli mennyt rikki, joten mitään röntgenkuvia ei saatu avuksi.
Otettiin ensimmäinen monista puheluista Wellingtoniin, missä neurokirurgi yritti kuvitella tilanteen ja opastaa hermostunutta nuorta lääkäriä erittäin vaikeassa kirurgisessa toimenpiteessä.
Shanen äiti rukoili. Lääkäri rukoili, hoitajat rukoilivat, lääkärin vaimo rukoili.
Tässä kiireisessä tapahtumassa oli delegoitava tehtäviä. Poliisi hoiti anestesian, hoitajasta tuli kirurgin apulainen, ja leikkaus aloitettiin kääntyvän työpöytävalaisimen alla pimeän tullessa.
Ensimmäinen hermostuneena tehty leikkausviilto ei paljastanut mitään vuotoa, joten oli tehtävä muita viiltoja Shanen pienen kallon läpi, jotta vuotokohta olisi löytynyt. Neurokirurgille soitettiin lisää puheluja ohjeiden ja varmuuden saamiseksi, ja hänen neuvojaan noudatettiin jokaista tarkkaa yksityiskohtaa myöten. Kuuden tunnin levottomuuden ja paineiden jälkeen leikkaus oli tehty, verenvuoto aivokammioon lakannut ja onnistunut lopputulos saavutettu. Kaaoksen tilalle tuli rauha. Oli suunnilleen puoliyö.
Lääkäri oli nuori isä. Hän ajatteli perhettään ja niitä siunauksia, joita heillä oli. Hän oli kiitollinen Herran monista armoteoista elämässään ja varsinkin Puolustajan läsnäolosta kuluneiden 12 tunnin aikana. Hän oli kiitollinen sen näkymättömän asiantuntijan läsnäolosta, joka oli auliisti jakanut omaa paljon suurempaa tietoaan hänen hädässään.
Kriittisellä hetkellä epätoivoisessa tilanteessa Herra antoi nuorelle kokemattomalle lääkärille johdatusta ja kykyä tehdä ihme ja pitää hengissä nuori poika, joka oli kallisarvoinen Herran silmissä.
Neil Hutchison oli tuo nuori lääkäri, joka rukoili apua ja jolla oli uskoa turvautua Herraan ja neurokirurgiin, mikä teki hänelle mahdolliseksi aikaansaada ihme mitä vaikeimmissa olosuhteissa. Hän palvelee nyt piispana Aucklandin East Coast Baysin seurakunnassa Uudessa-Seelannissa.
Piispa Hutchison kertoi minulle: ”Minulla oli pari vuotta sitten Christchurchissa etuoikeus tavata Shane ja hänen isänsä ensi kertaa sen päivän jälkeen vuonna 1976. Shane on sähköteknikko, ja hänellä on oma liikeyritys. Hän ei ole huomannut, että hänen pitkästä leikkauksestaan olisi jäänyt mitään haittoja. Hän on oikein mukava mies, enkä voi olla miettimättä, kuinka ohut verho on tämän elämän ja tuonpuoleisen välillä.”
”Ja Kristus on sanonut: ’Jos teillä on usko minuun, teillä on voima tehdä kaikki, minkä minä näen hyväksi.’”5
Vanhin Richard G. Scott on opettanut: ”Voitte koota uskon hedelmiä, kun noudatatte niitä periaatteita, jotka Jumala on vahvistanut sen käyttämistä varten.” Yksi noista periaatteista on turvata ”Jumalaan ja siihen, että Hän haluaa auttaa tarvittaessa, olivatpa olosuhteet kuinka haastavia tahansa.”6
Vanhin Robert D. Hales on todistanut: ”Neljätoistavuotiaana poikana [Joseph Smith] osoitti horjumatonta uskoa ja noudatti profeetta Jaakobin neuvoa pyytää Jumalalta. Josephin profeetallisen kutsumuksen vuoksi Isä Jumala ja Hänen Poikansa Jeesus Kristus ilmestyivät hänelle ja antoivat hänelle ohjeita.”7
Presidentti Thomas S. Monson on kehottanut meitä: ”Kun rukoilemme Jumalaa perheemme kanssa ja yksinämme, tehkäämme se uskoen ja luottaen Häneen. – – Jos joku meistä on ollut hidas kuulemaan neuvoa rukoilla alati, ei ole olemassa parempaa hetkeä aloittaa kuin nyt.”8
Sillä ei ole merkitystä, onko kyseessä pieni poika vaatimattomine pyyntöineen vai lääkäri, jolla on edessään kriittinen hengenvaarallinen haaste. Taivaallinen Isämme kuulee nöyrän rukouksemme ja antaa meille sen lohdun ja johdatuksen, jota pyydämme.
Kolmas astinkivi ja keskeinen asia sillä tiellä, joka johtaa meidät turvallisesti kotiin taivaallisen Isämme luokse, on perhe.
Presidentti Gordon B. Hinckley on opettanut meitä: ”Perhe on jumalallinen. Se on taivaallisen Isämme asettama. Se sulkee sisäänsä kaikista ihmissuhteista pyhimmän. Vain sen toimintajärjestelmän kautta Herran tarkoitukset voivat täyttyä.”9
Presidentti Hinckley jatkoi: ”Uskon perheeseen, jossa aviomies pitää puolisoaan suurimpana siunauksenaan ja kohtelee häntä sen mukaisesti; jossa vaimo pitää miestään ankkurinaan ja voimanaan, lohtunaan ja turvanaan; jossa lapset ovat kunnioittavia ja kiitollisia vanhempiaan kohtaan; jossa vanhemmat näkevät lapsensa siunauksena ja kokevat heidän ravitsemisensa ja kasvattamisensa suuriarvoisena, vakavasti otettavana ja ihanana haasteena.”10
Uskon vilpittömästi, että perheen pyhyydessä rakkautemme, uskollisuutemme, kunnioituksemme ja tukemme toisiamme kohtaan voi muodostaa pyhän kilven, joka suojelee meitä pahan palavilta nuolilta. Perhepiirissä, jossa vallitsee Kristuksen rakkaus, me voimme löytää rauhan, onnen ja suojan meitä ympäröivältä maailman pahuudelta.
Todistan, että perhe on se yksikkö ja se keino, jonka avulla meidät voidaan sinetöidä toisiimme ja me voimme palata yhdessä perheenä taivaallisten vanhempiemme luokse ja siellä kokea iankaikkisen ilon ja onnen.
Rukoilen vilpittömästi, että käyttäisimme astinkiviä, joita ovat rukous, usko ja perheemme, valmistamaan ja auttamaan meitä palaamaan taivaallisen Isämme luokse ja saamaan iankaikkinen elämä, että täällä maan päällä olemisemme koko tarkoitus toteutuisi onnellisesti.
Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.