Pyhä pappeuden luottamustehtävämme
Pappeus ei ole niinkään lahja kuin valtuus palvella, etuoikeus kohottaa ja tilaisuus suoda siunausta toisten elämään.
Joitakin vuosia sitten nuorimman poikamme Clarkin 12-vuotissyntymäpäivän lähestyessä hän ja minä olimme lähdössä kirkon toimistorakennuksesta, kun presidentti Harold B. Lee tuli luoksemme ja tervehti meitä. Mainitsin presidentti Leelle, että Clark täyttäisi pian 12, jolloin presidentti Lee kääntyi poikani puoleen ja kysyi: ”Mitä sinulle tapahtuu, kun täytät 12?”
Se oli niitä hetkiä, jolloin isä rukoilee, että poika saisi innoitusta vastata asianmukaisesti. Epäröimättä Clark vastasi presidentti Leelle: ”Minut asetetaan diakoniksi!”
Juuri sitä vastausta olin rukoillutkin, ja sitä vastausta myös presidentti Lee oli odottanut. Sitten hän neuvoi poikaamme: ”Muista, että pappeuden saaminen on suurenmoinen siunaus.”
Toivon koko sydämestäni ja sielustani, että jokainen nuori mies, joka saa pappeuden, kunnioittaa sitä ja on uskollinen sille luottamukselle, jota osoitetaan pappeutta annettaessa. Toivon, että jokainen meistä Jumalan pappeuden haltijoista tietää, mihin uskoo. Kuten apostoli Pietari kehotti, olkaamme ”aina valmiit antamaan vastaus jokaiselle, joka kysyy, mihin teidän toivonne perustuu”.1 Meidän jokaisen elämässä tulee tilanteita, jolloin meitä kutsutaan selittämään tai puolustamaan uskonkäsityksiämme. Kun tekemisen hetki koittaa, valmistautumisen aika on ohi.
Useimmilla teistä nuorista miehistä tulee olemaan tilaisuus kertoa todistuksestanne, kun palvelette lähetyssaarnaajina eri puolilla maailmaa. Valmistautukaa nyt sitä hienoa etuoikeutta varten.
Minulla on ollut monia tilaisuuksia. Yhden niistä sain 21 vuotta sitten, ennen sitä aikaa, jolloin Saksan demokraattinen tasavalta – eli Itä-Saksa, jona se tavallisesti tunnettiin – vapautui kommunismin vallasta. Kävin Itä-Saksan ulkoministeri Gysin luona. Siihen aikaan Itä-Saksassa oli rakenteilla temppelimme Freibergissa sekä pari kolme kokousrakennusta. Ministeri Gysi ja minä keskustelimme useista aiheista, muun muassa maailmanlaajuisesta rakennusohjelmastamme. Sitten hän kysyi: ”Miten teidän kirkkonne on niin rikas, että teillä on varaa rakentaa rakennuksia meidän maahamme ja eri puolille maailmaa? Kuinka saatte rahanne?”
Vastasin, että kirkko ei ole rikas mutta seuraamme muinaista Raamatun periaatetta kymmenyksistä, jota periaatetta tähdennetään uudelleen nykypäivän pyhissä kirjoituksissamme. Selitin myös, ettei kirkollamme ole mitään palkattua papistoa, ja sanoin, että nämä olivat kaksi syytä siihen, miksi pystyimme rakentamaan silloin rakenteilla olevat rakennukset, mukaan lukien kauniin Freibergin temppelin.
Esittämäni tieto teki ministeri Gysiin mitä suurimman vaikutuksen, ja olin hyvin kiitollinen siitä, että sain vastata hänen kysymyksiinsä.
Tilaisuus julistaa totuutta saattaa tulla silloin, kun vähiten sitä odotamme. Olkaamme valmiita.
Kerran eräs kirkkoon kuulumaton nainen kysyi presidentti David O. McKaylta, mikä nimenomainen uskonkäsitys erotti kirkon opetukset kaikkien muiden kirkkojen opetuksista. Puhuessaan tästä myöhemmin presidentti McKay ilmaisi tunteneensa innoitusta vastata: ”Se, mikä erottaa minun kirkkoni uskonkäsitykset muiden kirkkojen uskonkäsityksistä, on suoran ilmoituksen kautta saatu jumalallinen valtuus.”2
Mistä voisimme löytää merkittävämmän esimerkin suoran ilmoituksen kautta saadusta jumalallisesta valtuudesta kuin niistä tapahtumista ”kauniin kirkkaan päivän aamuna aikaisin keväällä tuhatkahdeksansataakaksikymmentä”, jolloin poika Joseph Smith vetäytyi metsään rukoilemaan. Hänen sitä historiallista hetkeä kuvaavat sanansa ovat voimalliset: ”Näin kahden Persoonan, joiden hohdetta ja kirkkautta on mahdoton kuvata, seisovan yläpuolellani ilmassa. Toinen heistä puhui minulle kutsuen minua nimeltä ja sanoi osoittaen toista: Tämä on minun rakas Poikani. Kuule häntä!”3
Ajatuksemme kääntyvät toisen taivaallisen sanansaattajan, Johannes Kastajan, käyntiin 15. toukokuuta 1829. Susquehannajoen rannalla lähellä Pennsylvanian Harmonya Johannes laski kätensä Joseph Smithin ja Oliver Cowderyn pään päälle ja asetti heidät sanoen: ”Teille, palvelustovereilleni, minä Messiaan nimessä annan Aaronin pappeuden, joka pitää hallussaan enkelien palveluksen ja parannuksen evankeliumin sekä syntien anteeksisaamiseksi suoritettavan upotuskasteen avaimet”.4 Sanansaattaja ilmoitti toimivansa Pietarin, Jaakobin ja Johanneksen johdolla, joilla oli Melkisedekin pappeuden avaimet. Sitten seurasi asettaminen ja kastaminen. Tämä on jälleen uusi esimerkki suoran ilmoituksen kautta saadusta jumalallisesta valtuudesta.
Aikanaan Pietari, Jaakob ja Johannes lähetettiin palauttamaan Melkisedekin pappeuden siunaukset. Nämä Herran lähettämät apostolit asettivat ja konfirmoivat Josephin ja Oliverin apostoleiksi ja Hänen nimensä erityisiksi todistajiksi. Tälle pyhälle vierailulle oli tunnusomaista suoran ilmoituksen kautta saatu jumalallinen valtuus.
Näiden kokemusten tuloksena meidän kaikkien osalle lankeaa vaatimus – siunauksellinen tilaisuus ja juhlallinen velvollisuus – olla uskollisia meitä kohtaan osoitetulle luottamukselle.
Presidentti Brigham Young on julistanut: ”Jumalan Pojan pappeus on – – laki, jonka kautta maailmat ovat, ovat olleet ja ovat aina ja iankaikkisesti.”5 Presidentti Joseph F. Smith käsitteli tätä aihetta yksityiskohtaisemmin neuvomalla: ”Se ei ole enempää eikä vähempää kuin ihmiselle annettu Jumalan voima, jonka avulla ihminen voi toimia maan päällä ihmissuvun pelastukseksi Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimessä ja toimia laillisesti ottamatta sitä valtuutta itselleen ja myöskään lainaamatta sitä edesmenneiltä sukupolvilta; se on valtuus, jonka ovat antaneet tänä meidän aikanamme ylhäältä suoraan kaikkivaltiaan Jumalan tyköä saapuneet palvelevat enkelit ja henget.”6
Kun lähestyin 18. syntymäpäivääni ja valmistauduin aloittamaan asepalveluksen toisessa maailmansodassa, minua suositeltiin Melkisedekin pappeuden saamista varten. Tehtävänäni oli soittaa vaarnamme johtajalle Paul C. Childille ja sopia puhuttelusta. Hän oli henkilö, joka rakasti pyhiä kirjoituksia ja ymmärsi niitä, ja hänen tarkoituksenaan oli, että kaikkien muidenkin pitäisi samalla tavoin rakastaa ja ymmärtää niitä. Koska muiden kertoman perusteella tiesin hänen varsin yksityiskohtaisista ja perusteellisista puhutteluistaan, meidän puhelinkeskustelumme sujui jotensakin tähän tapaan:
”Hei, vaarnanjohtaja Child. Täällä on veli Monson. Piispa on pyytänyt minua keskustelemaan kanssasi vanhimmaksi asettamisesta.”
”Hienoa, veli Monson. Milloin voit tulla tapaamaan minua?”
Koska tiesin, että hänen sakramenttikokouksensa alkaisi klo 16, ja koska halusin hänen tarkistavan pyhien kirjoitusten tuntemustani mahdollisimman vähän, ehdotin: ”Miten olisi klo 15?”
Hän vastasi: ”Voi, veli Monson, silloin meille ei jäisi riittävästi aikaa tarkastella pyhiä kirjoituksia huolellisesti. Voisitko tulla klo 14 ja tuoda mukanasi omat henkilökohtaisin merkinnöin varustetut pyhät kirjoituksesi?”
Vihdoin koitti sunnuntai, ja menin käymään vaarnanjohtaja Childin kotona. Minut toivotettiin lämpimästi tervetulleeksi, ja sitten puhuttelu alkoi. Vaarnanjohtaja sanoi: ”Veli Monson, sinulla on Aaronin pappeus.” Totta kai, tiesin sen. Hän jatkoi: ”Onko enkeli koskaan palvellut sinua?”
Vastasin: ”En ole varma.”
”Tiedätkö”, hän kysyi, ”että olet oikeutettu sellaiseen?”
Vastasin: ”En.”
Sitten hän kehotti: ”Veli Monson, toista ulkoa Opin ja liittojen luku 13.”
Aloitin: ”Teille, palvelustovereilleni, minä Messiaan nimessä annan Aaronin pappeuden, joka pitää hallussaan enkelien palveluksen…”
”Pysähdy”, vaarnanjohtaja Child käski. Sitten tyynellä, hyväntahtoisella äänenpainolla hän neuvoi: ”Veli Monson, älä koskaan unohda, että Aaronin pappeuden haltijana sinä olet oikeutettu enkelien palvelukseen. Jatka nyt sitä kohtaa.”
Lausuin luvun loppuosan ulkomuistista. Vaarnanjohtaja Child sanoi: ”Loistavaa.” Sitten hän keskusteli kanssani muutamista muista Opin ja liittojen luvuista, jotka liittyivät pappeuteen. Se oli pitkä puhuttelu, mutta en ole koskaan unohtanut sitä. Lopuksi vaarnanjohtaja Child laittoi käsivartensa olalleni ja sanoi: ”Olet nyt valmis saamaan Melkisedekin pappeuden. Muista, että Herra siunaa sitä, joka palvelee Häntä.”
Monia vuosia myöhemmin Paul C. Child, joka kuului siihen aikaan pappeuden huoltotyökomiteaan, ja minä osallistuimme yhdessä erääseen vaarnakonferenssiin. Kun pappeusjohtajien ohjekokouksessa oli hänen vuoronsa puhua, hän otti käteensä omat pyhät kirjoituksensa ja käveli puhujakorokkeelta yleisön keskuuteen. Vaarnanjohtaja Childin tuntien tiesin, mitä hän aikoi tehdä. Hän lainasi kohtia Opista ja liitoista, mukaan lukien lukua 18, jossa puhutaan sielun arvosta, osoittaen, että meidän tulee tehdä työtä koko elinaikamme johdattaaksemme sieluja Herran luokse. Sitten hän kääntyi erään vanhinten koorumin johtajan puoleen ja kysyi: ”Mikä on sielun arvo?”
Hölmistynyt koorumin johtaja empi muotoillessaan vastaustaan. Pidin sydämessäni rukouksen, että hän osaisi vastata kysymykseen. Viimein hän vastasi: ”Sielun arvo on sen kyky tulla Jumalan kaltaiseksi.”
Veli Child sulki pyhät kirjoituksensa, käveli hiljaa ja vakavana käytävää pitkin takaisin korokkeelle. Minut ohittaessaan hän sanoi: ”Mitä syvällisin vastaus.”
Meidän tulee tuntea pappeuden vala ja liitto, koska se koskee meitä kaikkia. Melkisedekin pappeuden haltijoille se on julistus meitä koskevasta vaatimuksesta olla uskollisia ja kuuliaisia Jumalan laeille ja pitää saamamme kutsumukset kunniassa. Aaronin pappeuden haltijoille se on tulevaa tehtävää ja velvollisuutta koskeva julistus, niin että he voivat valmistautua tässä ja nyt.
Herra esittää tämän valan ja liiton näillä sanoin:
”Sillä ne, jotka ovat uskollisia, niin että saavat nämä kaksi pappeutta, joista minä olen puhunut, ja pitävät kunniassa kutsumuksensa, Henki pyhittää heidän ruumiinsa uudistamiseksi.
Heistä tulee Mooseksen ja Aaronin poikia ja Abrahamin jälkeläisiä ja Jumalan kirkko ja valtakunta ja valitut.
Ja myös kaikki ne, jotka ottavat vastaan tämän pappeuden, ottavat vastaan minut, sanoo Herra;
sillä se, joka ottaa vastaan minun palvelijani, ottaa vastaan minut;
ja se, joka ottaa vastaan minut, ottaa vastaan minun Isäni;
ja se, joka ottaa vastaan minun Isäni, ottaa vastaan minun Isäni valtakunnan; sen tähden kaikki, mitä minun Isälläni on, annetaan hänelle.”7
Edesmennyt vanhin Delbert L. Stapley kahdentoista koorumista huomautti kerran: ”Tähän valaan ja liittoon kuuluu kaksi päävaatimusta. Ensimmäisenä on uskollisuus, joka tarkoittaa kuuliaisuutta Jumalan laeille ja merkitsee lisäksi kaikkien evankeliumin tasovaatimusten noudattamista. – – Toisena vaatimuksena – – on pitää kutsumuksensa kunniassa. Kunniassa pitäminen on sitä, että osoittaa kunnioitusta, kohottaa ja kirkastaa ja saa aikaan sen, että sitä pidetään suuremmassa arvossa tai kunniassa. Se tarkoittaa myös sitä, että lisää sen merkitystä, avartaa sitä ja tekee sen suuremmaksi.”8
Profeetta Joseph Smithiltä kysyttiin kerran: ”Veli Joseph, sinä kehotat meitä toistuvasti pitämään kutsumuksemme kunniassa. Mitä se tarkoittaa?” Hänen on kerrottu vastanneen: ”Kutsumuksen kunniassa pitäminen tarkoittaa sitä, että pitää sitä arvossa ja tärkeänä, niin että taivaan valo voi loistaa omasta käytöksestä muiden ihmisten nähtäväksi. Vanhin pitää kutsumuksensa kunniassa, kun hän oppii tuntemaan velvollisuutensa vanhimpana ja suorittaa ne.”
Niille, joilla on Aaronin pappeus, tulee antaa tilaisuus pitää kutsumuksensa kunniassa siinä pappeudessa.
Eräänä sunnuntaina kaksi vuotta sitten osallistuin seurakuntamme sakramenttikokoukseen. Se on harvinaista. Sakramenttipöydän ääressä oli kolme pappia, joista keskimmäisellä nuorella miehellä oli jonkin verran vaikeuksia liikkumisessa, mutta varsinkin puhumisessa. Hän yritti kaksi kertaa siunata leivän mutta kangerteli pahasti kummallakin kerralla, epäilemättä hämillään siitä, ettei pystynyt lausumaan rukousta täydellisesti. Silloin toinen papeista otti ohjat käsiinsä ja lausui leivän siunauksen.
Kun leipää jaettiin, ajattelin itsekseni: ”En yksinkertaisesti voi antaa tuon nuoren miehen kokea epäonnistumista sakramenttipöydän ääressä.” Sain voimakkaan tunteen siitä, että ellen epäilisi, hän pystyisi siunaamaan veden oikealla tavalla. Koska istuin edessä lähellä sakramenttipöytää, kumarruin lähemmäksi ja sanoin minua lähimpänä olevalle papille osoittaen nuorta miestä, jolla oli ollut vaikeuksia: ”Anna hänen siunata vesi; se rukous on lyhyempi.” Ja sitten pidin rukouksen. En halunnut hänen epäonnistuvan uudelleen. Rakastan sitä kohtaa pyhissä kirjoituksissa, jossa meille sanotaan, ettei meidän pitäisi epäillä vaan uskoa.9
Kun oli aika siunata vesi, tuo nuori mies polvistui uudelleen ja lausui rukouksen, kenties hiukan takellellen, mutta lausuen joka sanan. Riemuitsin hiljaa. Kun diakonit kuljettivat tarjottimia, vilkaisin poikaa ja osoitin hänelle, että hän oli pärjännyt hyvin. Hän hymyili minulle iloisesti. Kun nuoret miehet saivat mennä istumaan perheidensä luo, tämä nuori mies meni istumaan äitinsä ja isänsä väliin. Millainen ilo oli nähdä, kuinka hänen äitinsä hymyili hänelle ja halasi häntä lämpimästi ja kuinka hänen isänsä onnitteli häntä ja kietoi käsivartensa hänen olalleen. He kaikki kolme katsoivat minuun päin, ja osoitin heille kaikille kannustukseni. Näin, kuinka äiti ja isä pyyhkivät silmistään kyyneliä. Sain voimakkaan tunteen siitä, että tämä nuori mies pärjäisi hienosti tulevaisuudessa.
Pappeus ei ole niinkään lahja kuin valtuus palvella, etuoikeus kohottaa ja tilaisuus suoda siunausta toisten elämään.
Ei ole pitkäkään aika siitä kun sain kirjeen, joka koski oivallista nuorta diakonia Isaac Reiteria sekä niitä diakoneja, opettajia ja pappeja, jotka palvelivat, kohottivat ja soivat siunausta hänen elämäänsä ja omaansa.
Isaac taisteli syöpää vastaan seitsemän kuukauden iästä aina kuolemaansa saakka 13-vuotiaana. Kun Isaac ja hänen perheensä muuttivat sairaalan lähellä olevaan taloon, jotta Isaac voisi saada asianmukaista lääkärinhoitoa, läheisen seurakunnan Aaronin pappeuden jäseniä pyydettiin järjestämään heille sakramentti joka sunnuntai. Tästä viikoittaisesta toimituksesta tuli siihen osallistuneiden Aaronin pappeuden haltijoiden suosikki. Heillä oli tapana kokoontua johtajiensa ja Isaacin perheen kanssa Isaacin sairaalavuoteen ympärille, laulaa kirkon lauluja ja lausua todistuksiaan. Sitten he siunasivat sakramentin. Isaac vaati aina, että hän diakonina jakaisi sakramentin perheelleen ja niille, jotka olivat sen tuoneet. Maatessaan vuoteellaan hän kokosi voimansa pidelläkseen joko sakramenttileipä- tai sakramenttivesitarjotinta. Kaikilla läsnä olevilla oli tapana tulla Isaacin luo ja ottaa sakramentti tarjottimelta. Pian hoitajat ja sairaalan muukin henkilökunta alkoivat osallistua kokouksiin huomatessaan, että Isaac oli lähellä taivaallista Isäänsä ja aina kunnioitti Häntä. Vaikka Isaac oli heikko ja kärsi tuskia, hän käyttäytyi aina kunnioittavasti, kuten kuninkaallisen pappeuden haltijan tuleekin käyttäytyä.
Isaac oli suurenmoinen esimerkki seurakunnan nuorille miehille. He näkivät hänen halunsa täyttää velvollisuutensa jopa kuolinvuoteellaan ja he käsittivät, että ne velvollisuudet olivat oikeastaan etuoikeuksia. He alkoivat tulla paikalle aikaisemmin valmistaakseen sakramentin ja ollakseen ajoissa omilla paikoillaan. He osoittivat suurempaa kunnioitusta.
Isaac Reiterista tuli elävä esimerkki pappeuden kunnioittamisesta. Hänen hautajaisissaan sanottiin, että hänellä oli läpi koko elämänsä toinen jalka taivaassa. Epäilemättä hän pitää edelleen velvollisuutensa kunniassa ja on apuna työssä verhon toisella puolen.
Niillä meistä, joilla on Melkisedekin pappeus, on pysyvänä etuoikeutena pitää pappeutemme kunniassa. Me olemme Israelia kaitsevia paimenia. Nälkäiset lampaat katsovat meihin valmiina saamaan ravinnokseen elämän leipää. Olemmeko me valmiita, veljet, kaitsemaan Jumalan laumaa? On välttämätöntä, että tunnistamme ihmissielun arvon, ettemme koskaan luopuisi yhdestäkään Hänen kallisarvoisista pojistaan.
Jos on joku, joka peloista suurimman – epäonnistumisen pelon – vuoksi tuntee itsensä liian heikoksi pyrkimään parempaan, niin heille ei ole olemassa lohdullisempaa vakuutusta kuin Herran sanat: ”Minun armoni riittää kaikille ihmisille, jotka nöyrtyvät minun edessäni; sillä jos he nöyrtyvät minun edessäni ja uskovat minuun, niin minä teen sen, mikä on heikkoa, heissä vahvaksi.”10
Kun pappeustehtävät pidetään kunniassa, ihmeitä tapahtuu kaikkialla. Kun usko astuu epäilyksen sijaan, kun epäitsekäs palvelu poistaa itsekkäät pyrkimykset, niin Jumalan voima toteuttaa Hänen tarkoituksiaan. Kenet Jumala kutsuu, hänet Jumala tekee kykeneväksi.
Vilpitön rukoukseni on, että taivaallinen Isämme aina siunaisi, aina innoittaisi ja aina johtaisi kaikkia niitä, joilla on Hänen kallisarvoinen pappeutensa. Tätä rukoilen Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.