Etsikää Hänen valtakuntaansa
Toivon – –, että te kaikki muistatte, että tänä sapatinpäivänä kuulitte minun todistavan, että tämä on Jumalan pyhää työtä.
Rakkaat veljeni ja sisareni, kiitos siitä, että rukoilette puolestani. Nyt minä rukoilen teidän tukea antavaa uskoanne.
Kun ihminen saavuttaa minun ikäni, hän pysähtyy silloin tällöin pohtimaan, mikä on johtanut hänet hänen nykyiseen asemaansa elämässä.
Mieleni tekee käyttää vähän aikaanne tavalla, jota saatetaan pitää itsekkäänä. Teen sen, koska kirkon presidentin elämä todellakin kuuluu koko kirkolle. Hänellä on hyvin vähän yksityisyyttä eikä mitään salaisuuksia. Tämänaamuinen puheeni tulee olemaan erilainen kuin luullakseni mikään, mitä ennen on kuultu kirkon yleiskonferensseissa.
Katson nyt elämäni auringonlaskua. Olemme kaikki täysin Herran käsissä. Kuten monet teistä tietävät, minulle tehtiin hiljattain suurehko leikkaus. Se oli 95 elinvuoteni aikana ensimmäinen kerta, kun olen ollut potilaana sairaalassa. En suosittele sitä kenellekään. Lääkärini sanovat, että minulla on yhä jälkikomplikaatioihin liittyviä ongelmia.
Lähestyn nyt 96-vuotispäivääni. Käytän tätä tilaisuutta ilmaistakseni arvonantoni ja kiitollisuuteni niistä ainutlaatuisista siunauksista, joita Herra on vuodattanut minulle.
Me kaikki kohtaamme valintatilanteita elämämme aikana. Toisiin niistä liittyy rikkauden ja vaurauden seireenilaulu. Toiset näyttävät vähemmän lupaavilta. Jollakin tapaa Herra on varjellut ja opastanut minun valintojani, vaikkei se aina ole ollut sillä hetkellä ilmeistä.
Mieleeni tulevat Robert Frostin runon ”Tie, jota ei voi kulkea” sanat. Runo päättyy näihin säkeisiin:
Kaksi tietä erkani toisistaan metsässä.
Minä valitsin sen, jota oli kuljettu vähemmän,
ja tämä kaikki on johtunut siitä.
(The Poetry of Robert Frost, toim. Edward Connery Lathem, 1969, s. 105; ks. myös lainaus artikkelissa Robert D. Hales, ”Vanhurskaat valinnat”, Valkeus, tammikuu 1989, s. 9.)
Ajattelen Herran sanoja: ”Etsikää hänen valtakuntaansa, niin te saatte myös kaiken tämän” (Luuk. 12:31).
Minut hyväksyttiin johtavaksi auktoriteetiksi 48 vuotta sitten tässä huhtikuun yleiskonferenssissa. Siitä lähtien olen puhunut jokaisessa kirkon yleiskonferenssissa. Olen pitänyt pitkälti yli 200 sellaista puhetta. Olen käsitellyt hyvin monenlaisia aiheita, mutta yhteistä niille kaikille on ollut todistuksen hallitseva säie tästä suuresta myöhempien aikojen työstä.
Mutta asiat ovat muuttuneet ja muuttuvat. Rakas kumppanini, joka minulla oli 67 vuotta, jätti minut kaksi vuotta sitten. Kaipaan häntä enemmän kuin osaan sanoa. Hän oli todella ainutlaatuinen nainen, jonka kanssa vaelsin rinta rinnan täydellisessä kumppanuudessa yli kaksi kolmasosaa vuosisadasta. Kun katselen elämääni taaksepäin, teen sen jonkinlaista ihmetystä ja arkaa kunnioitusta tuntien. Kaikesta hyvästä, mitä on tapahtunut, avioliittoni mukaan lukien, olen velassa aktiivisuudelleni kirkossa.
Tässä eräänä iltana minulla oli tilaisuus tarkastella epätäydellistä luetteloa yhteisöistä ja organisaatioista, jotka ovat osoittaneet minulle kunnioitusta, kaikki toimintani vuoksi kirkossa. Yhdysvaltain presidenttejä, huomattava joukko heitä, on käynyt kirkon presidentin toimistossa. Minulla on toimistoni seinällä valokuva siitä, kun ojennan Mormonin kirjan presidentti Ronald Reaganille. Kirjakaapissani on presidentti Bushin myöntämä Presidentin vapausmitali. Olen käynyt muutaman kerran Valkoisessa talossa. Olen ollut isäntänä monien maiden pääministereille ja suurlähettiläille, mukaan luettuina pääministerit Margaret Thatcher ja Harold Macmillan Yhdistyneestä kuningaskunnasta, ja seurustellut heidän kanssaan.
Olen tuntenut kirkon jokaisen presidentin Heber J. Grantista Howard W. Hunteriin asti ja työskennellyt heidän kanssaan. Olen tuntenut kaikki johtavat auktoriteetit näinä monen monina vuosina ja rakastanut heitä.
Yritän nyttemmin käsitellä niitä monia kirjoja ja ihmiskätten töitä, joita olen koonnut vuosien myötä. Niin tehdessäni löysin vanhan päiväkirjan, jossa on satunnaisia merkintöjä vuosilta 1951–1954. Olin tuolloin neuvonantaja vaarnani johtokunnassa, eikä minua vielä ollut kutsuttu johtavaksi auktoriteetiksi.
Kun luin läpi tämän vanhan päiväkirjan, muistelin arvostusta tuntien sitä, että Herran hyvyyden vuoksi tulin tuntemaan sangen läheisesti ja hyvin kaikki ensimmäisen presidenttikunnan ja kahdentoista koorumin jäsenet. Sellaista mahdollisuutta ei kenelläkään nykyisin voisi olla, koska kirkko on paljon suurempi.
Päiväkirjassa on seuraavankaltaisia merkintöjä: ”11. maaliskuuta 1953 – Presidentti McKay keskusteli kanssani huhtikuun konferenssin ohjelmasta lähetysjohtajille.”
”Torstai, 19. maaliskuuta – Joseph Fielding Smith pyysi, että järjestäisin jonkun johtavista veljistä esittämään, kuinka lauantai-illan lähetyssaarnaajakonferenssit järjestetään. – – Minusta tuntuu, että Spencer W. Kimballin tai Mark E. Petersenin pitäisi huolehtia siitä.”
”Torstai, 26. maaliskuuta – Presidentti McKay esitti minulle kiinnostavan kertomuksen. Hän sanoi: ’Eräällä maanviljelijällä oli suuri maa-alue. Kun hän vanheni, tila kävi hänelle liian suureksi. Hänellä oli perheessään poikia. Hän kutsui pojat ympärilleen ja sanoi heille, että heidän pitäisi ottaa kuorma kannettavakseen. Isä jäi lepäämään. Mutta eräänä päivänä hän käveli pellolle. Pojat käskivät hänen mennä takaisin. He eivät tarvinneet hänen apuaan. Hän sanoi: ”Minun varjonikin tällä maatilalla on arvokkaampi kuin teidän kaikkien työ.’” Presidentti McKay sanoi, että kertomuksen isä kuvasi presidentti Stephen L. Richardsia, joka oli sairas mutta jonka työtä ja ystävyyttä presidentti McKay arvosti sangen paljon.”
”Perjantai, 3. huhtikuuta 1953 – Olin temppelikokouksessa johtavien auktoriteettien ja lähetysjohtajien kanssa kello 9–15.30. Yli 30 lähetysjohtajaa puhui. Kaikki haluavat lisää lähetyssaarnaajia. Kaikki edistyvät hyvin.”
”Tiistai, 14. huhtikuuta – Presidentti Richards toimistossa, miellyttävä keskustelu hänen kanssaan. Hän vaikuttaa väsyneeltä ja heikolta. Uskon, että Herra on varjellut häntä suurta tarkoitusta varten.”
”Maanantai, 20. huhtikuuta 1953 – Mielenkiintoinen keskustelu kahdentoista apostolin neuvoston jäsenen Henry D. Moylen kanssa.”
”15. heinäkuuta 1953 – Albert E. Bowen, kahdentoista neuvoston jäsen, kuoli sairastettuaan vakavasti yli vuoden. Taas yksi ystävistäni on poissa. – – Tulin tuntemaan hänet hyvin. Hän oli viisas ja vakaa mies. Häntä ei voinut milloinkaan kiirehtiä, eikä hänellä milloinkaan ollut kiirettä. Äärimmäisen harkitsevainen – epätavallisen viisas mies, suuren ja yksinkertaisen uskon mies. Vanhat, viisaat johtajat poistuvat. He olivat ystäviäni. Lyhyenä aikanani olen nähnyt monia suuria kirkon miehiä tulevan ja menevän. Olen työskennellyt useimpien heidän kanssaan ja tuntenut heidät läheisesti. Aika pyyhkii heidän muistonsa. Vielä viisi vuotta, ja sellaisten nimien kuin Merrill, Widtsoe, Bowen – kaikki voimallisia hahmoja – muisto on hiipunut muiden paitsi muutaman harvan mielestä. Ihmisen täytyy saada tyydytyksensä työstään joka päivä, täytyy käsittää, että hänen perheensä saattaa muistaa hänet, että Herra saattaa ottaa hänet lukuun, mutta että sen ohella pieni on oleva hänen muistomerkkinsä tulevien sukupolvien keskuudessa.”
Ja niin päiväkirja jatkuu. Luin sitä ainoastaan kuvatakseni, kuinka ainutlaatuinen suhde minulla nuorena miehenä oli ensimmäisen presidenttikunnan ja kahdentoista koorumin jäsenten kanssa.
Olen vaeltanut elinvuosinani myös maan köyhdytettyjen ja köyhien keskuudessa ja ilmaissut heille rakkauteni, huolenpitoni ja uskoni. Olen ollut tekemisissä etuoikeutettujen ja merkittävien miesten ja naisten kanssa maailman monista kolkista. Toivon, että olen voinut vaikuttaa ainakin vähän näiden tilaisuuksien myötä.
Kun olin nuori mies, vasta 11-vuotias poika, sain patriarkallisen siunauksen mieheltä, jota en ollut milloinkaan ennen nähnyt ja jota en nähnyt milloinkaan sen jälkeenkään. Se on ainutlaatuinen dokumentti, profeetallinen asiakirja. Se on henkilökohtainen, enkä lue siitä paljon. Siinä sanotaan kuitenkin näin: ”Maailman kansakunnat tulevat kuulemaan äänesi ja tulevat totuuden tuntemukseen sinun lausumasi suurenmoisen todistuksen kautta.” (Ks. Boyd K. Packer, ”Presidentti Gordon B. Hinckley”, Valkeus, marraskuu 1986, s. 11.)
Kun minut vapautettiin lähetystyöstäni Englannista, tein lyhyen matkan mannermaalle. Olin todistanut Lontoossa, tein niin Berliinissä ja vielä Pariisissa ja myöhemmin Washington D.C:ssä. Sanoin itselleni, että olin todistanut näissä maailman suurissa pääkaupungeissa ja että olin täyttänyt tuon osan siunauksestani.
Se osoittautui pelkäksi pinnan raapaisuksi. Sen jälkeen olen korottanut ääneni jokaisella mantereella, suurissa ja pienissä kaupungeissa pohjoisesta etelään ja idästä länteen – Kapkaupungista Tukholmaan, Moskovasta Tokioon ja Montrealiin, maailman jokaisessa suuressa pääkaupungissa. Se kaikki on ihme.
Viime vuonna pyysin kirkon jäseniä kaikkialla maailmassa lukemaan uudestaan Mormonin kirjan. Tuhannet, jopa sadattuhannet vastasivat tuohon haasteeseen. Profeetta Joseph sanoi vuonna 1841: ”Sanoin veljille, että Mormonin kirja on virheettömin kaikista kirjoista maan päällä ja uskontomme lakikivi ja että ihminen pääsee lähemmäksi Jumalaa noudattamalla sen opetuksia kuin minkään muun kirjan avulla” (History of the Church, osa 4, s. 461; ks. myös Mormonin kirja, Johdanto, 6. kappale).
Hyväksyen nämä sanat todeksi arvelen, että jotakin merkittävää on täytynyt tapahtua tämän kirkon jäsenille. Heidän on havaittu lukevan Mormonin kirjaa busseissa, lounaalla, lääkärinvastaanottojen odotushuoneissa ja kymmenissä muissa tilanteissa. Toivon ja luotan siihen, että olemme päässeet lähemmäksi Jumalaa, koska olemme lukeneet tätä kirjaa.
Viime joulukuussa minulla oli yhdessä monien teidän kanssa etuoikeus osoittaa kunnioitusta profeetta Josephille hänen syntymänsä 200-vuotispäivänä. Olin veli Ballardin kanssa profeetan syntymäpaikalla Vermontissa samaan aikaan kun tämä suuri konferenssikeskus oli täynnä myöhempien aikojen pyhiä, ja sana välitettiin satelliittien kautta ympäri maailman tämän suuren myöhempien aikojen työn rakkaan profeetan kunniaksi.
Ja niin voisin jatkaa. Pyydän vieläkin anteeksi sitä, että olen puhunut henkilökohtaisella tavalla. Teen sen kuitenkin vain ilmaistakseni arvonantoni ja kiitollisuuteni Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkosta, sillä kaikki tämä on tapahtunut sen aseman vuoksi, johon Herra on minut pannut. Sydämeni on tulvillaan kiitollisuutta ja rakkautta.
Toistan:
Kaksi tietä erkani toisistaan metsässä.
Minä valitsin sen, jota oli kuljettu vähemmän,
ja tämä kaikki on johtunut siitä.
Toivon, ettette pidä sitä, mitä olen sanonut, muistokirjoituksena. Pikemminkin odotan innolla tilaisuutta puhua teille jälleen lokakuussa.
Toivon nyt lopuksi, että te kaikki muistatte, että tänä sapatinpäivänä kuulitte minun todistavan, että tämä on Jumalan pyhää työtä. Näky, joka profeetta Josephille annettiin Palmyran lehdossa, ei ollut kuvittelua. Se oli todellinen. Se tapahtui kirkkaassa päivänvalossa. Sekä Isä että Poika puhuivat pojalle. Hän näki Heidän seisovan yläpuolellaan ilmassa. Hän kuuli Heidän äänensä. Hän otti varteen Heidän opetuksensa.
Ylösnousseen Herran esitteli Hänen Isänsä, maailmankaikkeuden suuri Jumala. Isä ja Poika ilmestyivät yhdessä ensimmäisen kerran muistiin merkityssä historiassa raottaakseen verhoja ja aloittaakseen tämän viimeisen ja lopullisen taloudenhoitokauden, aikojen täyttymisen taloudenhoitokauden.
Mormonin kirja on juuri sitä, mitä se väittääkin olevansa – muinoin eläneiden profeettojen kirjoittama teos. Ja heidän sanansa ovat tulleet esiin ”juutalaisten ja pakanoiden saamiseksi vakuuttuneiksi siitä, että Jeesus on Kristus, iankaikkinen Jumala, joka ilmoittaa itsensä kaikille kansoille” (Mormonin kirja, nimisivu).
Pappeus on palautettu Johannes Kastajan sekä Pietarin, Jaakobin ja Johanneksen kätten alla. Tässä kirkossa käytetään kaikkia iankaikkiseen elämään kuuluvia avaimia ja valtuutta.
Joseph Smith oli ja on profeetta, tämän taloudenhoitokauden suuri profeetta. Tämä kirkko, jolla on Lunastajan nimi, on tosi. Jätän teille todistukseni, todistukseni ja rakkauteni teitä jokaista kohtaan Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.