Nouseva sukupolvemme
Nouseva sukupolvemme ansaitsee parhaat ponnistuksemme tukiessamme ja vahvistaessamme heitä heidän matkallaan aikuisuuteen.
Hyvää iltaa, rakkaat pappeusveljeni. Tänä iltana kautta maailman olemme kokoontuneet lähemmäs Herramme temppeleitä kuin koskaan aiemmin ihmiskunnan historiassa. Vapahtajamme rakastavan hyväntahtoisuuden ansiosta Hänen ohjatessaan profeettojaan Herran liittokansalla on nyt mahdollisuus saada omat temppelisiunauksensa ja suorittaa välttämättömiä toimituksia kuolleiden esivanhempiensa puolesta 122 temppelissä. Ja uusista on ilmoitettu, ja lisää on tulossa! Me kiitämme sinua, presidentti Hinckley, innoitetusta johtajuudestasi tässä valtaisassa hankkeessa.
Myös Mormonin kirjan varhaisaikoina kirkon jäsenet kokoontuivat lähelle temppeliä saamaan ohjausta profeetaltaan ja johtajaltaan. Elämänsä ehtoopuolella kuningas Benjamin pyysi isiä tuomaan perheensä yhteen antaakseen heille neuvoja ja kehotuksia. Moosian kirjassa kerrotaan:
”Ja tapahtui, että kun he tulivat ylös temppelille, he pystyttivät telttansa ympäriinsä, kukin mies perheensä mukaan
– – kukin mies telttansa ovi temppeliin päin, jotta he siten voisivat jäädä telttoihinsa ja kuulla sanat, jotka kuningas Benjamin puhuisi heille.” (Moosia 2:5–6.)
Rakastan näiden jakeiden kuvallisuutta. Kuvaannollisesti puhuen, veljet, onko meidän kotimme ovet pystytetty kohti temppeleitä, joita me niin rakastamme? Käymmekö siellä niin usein kuin voimme osoittaen lapsillemme esimerkillämme näiden pyhien ja erityisten paikkojen tärkeyden?
Kuten Moosian kirjaan on kirjoitettu, perheet ottivat vastaan Herran sanan profeetaltaan innokkaina ja sitoutuneina. Ihmiset liikuttuivat kuningas Benjaminin opetuksista niin, että he solmivat uuden liiton seurata Herraa Jeesusta Kristusta.
Tuossa kertomuksessa on kuitenkin surullinen loppunäytös. Jäljempänä Moosian kirjassa saamme tietää niistä, jotka olivat kuningas Benjaminin saarnan aikoihin vielä pikkulapsia teltoissa.
”Nyt tapahtui, että nousevassa polvessa oli monia, jotka eivät voineet ymmärtää kuningas Benjaminin sanoja, koska he olivat pieniä lapsia siihen aikaan, kun hän puhui kansalleen; eivätkä he uskoneet isiensä perimätietoja” (Moosia 26:1).
Mitä tapahtui nousevalle sukupolvelle, veljet? Miksi nuoret lapset eivät hyväksyneet isiensä vanhurskaita perimätietoja? Mikä vielä tärkeämpää – tässä me olemme vuosisatoja myöhemmin, monien temppeleiden ja jatkuvan profeetallisen ohjauksen päivinä – miten voi meidän nouseva sukupolvemme? Onko meillä syytä olla huolissamme? Tietenkin meillä on!
Nuoret miehet täällä ja kaikkialla maailmassa ja vastaavasti nuoret naiset ovat hyvin erityislaatuisia. Presidentti Hinckley on sanonut heistä:
”Olen sanonut monta kertaa, että uskon meillä olevan hienoimman nuorten joukon kuin koskaan aiemmin tässä kirkossa. – – He yrittävät tehdä oikein. He ovat älykkäitä ja kykeneviä, puhtaita ja raikkaita, viehättäviä ja fiksuja. – – He tietävät, mistä evankeliumissa on kysymys, ja he yrittävät elää sen mukaan kääntyen Herran puoleen saamaan opastusta ja apua.” (”Suurin haasteesi, äiti”, Liahona, tammikuu 2001, s. 113.)
Me kaikki, jotka olemme tekemisissä näiden nuorten kanssa, tiedämme presidentti Hinckleyn sanojen olevan totta.
Vanhin Henry B. Eyring kahdentoista apostolin koorumista esittää meille kuitenkin nuorista puhuessaan vakavan varoituksen:
”Monet heistä ovat hengellisesti ja uskossaan huomattavan kypsiä. Mutta parhaitakin heistä koetellaan ankarasti. Ja koetukset käyvät yhä ankarammiksi.” (”We Must Raise Our Sights”, Ensign, syyskuu 2004, s. 14.)
Tämä varoitus, että ”koetukset käyvät yhä ankarammiksi” vangitsee huomioni. Nouseva sukupolvemme ansaitsee parhaat ponnistuksemme tukiessamme ja vahvistaessamme heitä heidän matkallaan aikuisuuteen.
Näinä vaikeina aikoina, kun nuoremme kohtaavat yhä enemmän näitä vastoinkäymisiä, me voimme oppia muilta. Armeijassa mutta etenkin kaikissa laivastoissa kautta maailman jokainen merimies ymmärtää yhden lauseen, joka on kutsuhuuto antaa välitöntä apua, mitä hän sitten onkin tekemässä tai missä hän sitten onkin laivalla. Tuo kutsu on ”Kaikki kädet kannelle”. Moni taistelu merellä on voitettu tai hävitty sen mukaan, miten tuohon kutsuun on vastattu.
Meidän – kirkon jäsenten, nuorten johtajien, levottomien isien ja huolestuneiden isoisien – täytyy kaikkien vastata kutsuun ”Kaikki kädet kannelle”, sikäli kuin se koskee nuoriamme ja nuoria yksinäisiä aikuisiamme. Meidän kaikkien täytyy etsiä tilaisuuksia siunata nuoria, olimmepa parhaillaan tiiviisti tekemisissä heidän kanssaan tai emme. Meidän täytyy edelleen opettaa ja vahvistaa isiä ja äitejä heidän jumalallisesti ilmoitetuissa rooleissaan lastensa kanssa kotona. Meidän täytyy jatkuvasti kysyä itseltämme, onko tuo ylimääräinen urheilutapahtuma, tuo ylimääräinen toiminta tai tehtävä kodin ulkopuolella tärkeämpää kuin se, että perhe on yhdessä kotona.
Nyt on aika, veljet, jolloin jokaisessa toimenpiteessä, johon ryhdymme, kaikkialla, minne menemme, jokaisen nuoren myöhempien aikojen pyhän kohdalla, jonka tapaamme, meidän on oltava yhä tietoisempia tarpeesta vahvistaa ja hoivata heitä sekä aikaansaada hyvää heidän elämässään.
Omassa perheessämme meillä on ollut sellainen kokemus suurenmoisten, valppaiden pappeusjohtajien kanssa. Kun minut joitakin vuosia sitten kutsuttiin seitsemänkymmenen koorumiin, saimme tehtäväksi muuttaa Solihulliin Englantiin palvelemaan vyöhykkeen johtokunnassa. Sisar Rasband ja minä otimme kaksi nuorinta lastamme mukaan tuolle komennukselle. Tyttäremme oli nuori yksinäinen aikuinen ja poikamme 17-vuotias, joka piti amerikkalaisesta jalkapallosta ja pelasi sitä erittäin hyvin. Olimme hyvin huolissamme heistä. Ei ystäviä, ei sukulaisia eikä amerikkalaista jalkapalloa! Mietin: ”Osoittautuisiko tämä jännittävä uusi kokemus vakavaksi koettelemukseksi perheellemme?”
Vastaus tuli yhdessä ensimmäisistä saamistani tehtävistä. Minua oli pyydetty puhumaan lähetyssaarnaajien koulutuskeskuksessa Prestonissa Englannissa. Soitin keskuksen johtajalle veli Whitelle ja sain ilokseni kuulla, että hän tiesi perhetilanteestani. Hän ehdotti, että ottaisimme lapsemme mukaan vierailullemme Prestoniin. Siellä ollessamme hän jopa kutsui tyttäremme ja poikamme puhumaan lähetyssaarnaajille! Miten haltioissaan he olivatkaan, kun he tunsivat kuuluvansa joukkoon ja saivat todistaa Herran työstä!
Kun vierailu päättyi ja olimme jättäneet hellät hyvästit noille lähetyssaarnaajille, kävimme katsomassa kaunista Prestonin temppeliä, joka sijaitsee lähellä lähetyssaarnaajien koulutuskeskusta. Kävellessämme etuoven läheisyydessä siellä seisoivat temppelin esimies Swanney ja hänen vaimonsa, temppelin emäntä. He tervehtivät meitä ja toivottivat meidät tervetulleiksi temppeliin kysyen: ”Vanhin Rasband, haluaisitteko sinä ja perheesi suorittaa kasteita kuolleiden puolesta?” Mikä suurenmoinen ajatus! Katsoimme toisiimme ja otimme kiitollisina ehdotuksen vastaan. Suoritettuamme toimitukset poikani ja minä olimme yhä altaassa ilonkyyneleet silmissämme. Silloin poikani nosti kätensä olkapäälleni ja kysyi: ”Isä, miksi emme ole tehneet tätä koskaan aikaisemmin?”
Ajattelin kaikkia jalkapallopelejä, kaikkia elokuvia, joissa olimme käyneet yhdessä, kaikkia hyviä yhteisiä hetkiä – varmasti onnellisia muistoja ja perinteitä, joita on hyvin tärkeä luoda.
Tajusin kuitenkin, että meillä oli mahdollisuus saada lastemme kanssa lisää sellaisia merkityksellisempiä, hengellisempiä kokemuksia, joita sinä päivänä Prestonissa olimme kokeneet. Niiden huolehtivien ja tarkkaavaisten pappeusjohtajien ansiosta tiesin silloin, että perheemme pärjäisi hienosti Euroopassa. Kuinka kiitollisia olemmekaan monista pappeuden ja Nuorten Naisten johtajista, jotka ovat olleet aina valppaita ja rakastavia meidän lapsiamme ja teidän lapsianne kohtaan.
Tarkastelkaamme toista Mormonin kirjan aikaa: Nefi eli tilanteessa, jossa muutamilla hänen perheensä jäsenillä oli ongelmia kuuliaisuudessa, sopusoinnussa ja uskollisuudessa. Hän ymmärsi aivan varmasti, miten tärkeää on valpas sitoutuminen nousevan sukupolven lapsiin. Hän sanoi elämänsä loppupuolella:
”Ja me puhumme Kristuksesta, me riemuitsemme Kristuksessa, me saarnaamme Kristuksesta, me profetoimme Kristuksesta ja me kirjoitamme profetioidemme mukaisesti, jotta lapsemme tietäisivät, mistä lähteestä he voivat odottaa syntiensä anteeksiantoa” (2. Nefi 25:26).
Rukoilen, että Jumalan pappeuden haltijoina me jokainen tekisimme kaiken voitavamme opettaaksemme nuorillemme, mistä lähteestä he voivat odottaa syntiensä anteeksiantoa, nimittäin Herralta Jeesukselta Kristukselta. Vastatkaamme jokainen vilpittömimmillä pyrkimyksillämme kutsuun ”Kaikki kädet kannelle” sikäli kuin se koskee oman nousevan sukupolvemme pelastamista – he ovat varmasti aivan parhaiden ponnistelujemme arvoisia.
Todistan, että tämä on Herran tosi kirkko, jota Hän johtaa rakkaan profeettamme, Gordon B. Hinckleyn kautta jota rakastan ja tuen. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.