Kutsuttu ja valittu
Ne, jotka on kutsuttu, hyväksytty ja asetettu tehtäväänsä, ovat oikeutettuja saamaan meidän tukemme.
Rakkaat veljeni pappeudessa, ottakaa vastaan meidän kiitollisuutemme kaikesta siitä, mitä teette viedäksenne Herran työtä eteenpäin kaikkialla maailmassa. Haluan puhua niiden pappeudenhaltijoiden pyhistä viroista, jotka on ”kutsuttu ja valittu”1 johtamaan kirkkoa tänä päivänä. Tämä on erityinen vuosi ainakin kahdesta syystä: ensiksi, ensi joulukuussa vietämme profeetta Joseph Smithin syntymän 200-vuotisjuhlaa, ja toiseksi, presidentti Gordon B. Hinckley vietti 95. syntymäpäiväänsä viime kesäkuussa. Todistan, että profeetta Joseph Smith oli kutsuttu ja valittu tämän taloudenhoitokauden ensimmäiseksi profeetaksi ja että presidentti Gordon B. Hinckley on tämän kirkon nykyinen profeetta, näkijä ja ilmoituksensaaja.
Kun Mike Wallace joitakin vuosia sitten haastatteli presidentti Hinckleyä televisio-ohjelmassa nimeltä 60 Minutes, hän sanoi: ”[Ihmiset väittävät, että] tämän kirkon johto on vanhojen miesten käsissä.” Presidentti Hinckley vastasi tähän: ”Eikö olekin hienoa, että johdossa on kypsä mies – järkevä mies, joka ei ajelehdi kaikenlaisten opin tuulten heiteltävänä?”2 Joten jos jotkut teistä ajattelevat, että nykyinen johtajisto on liian vanha johtamaan tätä kirkkoa, presidentti Hinckleyn täytynee antaa teille lisäneuvoja iän tuomasta viisaudesta!
Tämän taloudenhoitokauden aikana kutsutuista 102 apostolista vain 13 on palvellut presidentti Hinckleyä pitempään. Hän on palvellut apostolina kauemmin kuin Brigham Young, presidentti Hunter, presidentti Lee, presidentti Kimball ja monet muut. On suurenmoista olla hänen innoitetun johtajuutensa alaisena. Sallikaa minun myöntää, että tunnen joskus itse olevani iankaikkisuuden kynnyksellä. 85 vuoden ikäisenä olen kolmanneksi vanhin kaikista elossa olevista johtavista auktoriteeteista. En ole tavoitellut tätä kunniaa. Olen saanut sen vain elämällä.
Uskon, ettei kirkon historiassa ole koskaan ennen ollut suurempaa ykseyttä kuin mitä on ensimmäisen presidenttikunnan veljieni, kahdentoista apostolin koorumin ja muitten kirkon johtavien auktoriteettien välillä, jotka on kutsuttu ja valittu ja jotka nyt johtavat kirkkoa. Uskon, että tästä on paljon todisteita. Jumalan maanpäällisen valtakunnan nykyinen johtajisto on nauttinut Vapahtajan johtavasta innoituksesta kauemmin kuin mikään toinen ryhmä. Olemme kaikkien aikojen vanhin ryhmä kirkkoa johtamassa.
Luulenpa, että melkein puoli vuosisataa jatkunut toveruus joidenkin näiden miesten kanssa antaa minulle oikeuden sanoa vakuuttavasti, että veljeni ovat poikkeuksetta hyviä, kunnioitettavia ja luotettavia miehiä. Tunnen heidän sydämensä. He ovat Herran palvelijoita. Heidän ainoa toiveensa on tehdä työtä suurenmoisissa tehtävissään ja rakentaa Jumalan valtakuntaa maan päällä. Veljemme, jotka palvelevat tänä päivänä ja tänä aikana ovat koeteltuja, hyväksi todettuja ja uskollisia. Jotkut eivät ole fyysisesti niin vahvoja kuin ennen, mutta heidän sydämensä on hyvin puhdas, heidän kokemuksensa hyvin suurenmoinen, heidän mielensä hyvin terävä ja heidän hengellinen viisautensa niin syvällinen, että jo heidän seurassaan oleminen on lohdullista.
Tunsin oloni nöyräksi ja häkeltyneeksi, kun minut 33 vuotta sitten kutsuttiin kahdentoista apostolin apulaiseksi. Muutamia päiviä myöhemmin presidentti Hugh B. Brown neuvoi minua sanoen, että tärkeintä, mitä minun pitäisi tehdä, olisi olla aina sopusoinnussa johtavien veljien kanssa. Presidentti Brown ei selittänyt asiaa tarkemmin. Hän sanoi vain: ”Pysy uskollisena johtaville veljille.” Tulkitsin sen tarkoittavan sitä, että minun olisi noudatettava kirkon presidentin, ensimmäisen presidenttikunnan ja kahdentoista apostolin koorumin neuvoja ja ohjausta. Se kuulosti juuri siltä, mitä halusin tehdä kaikesta sydämestäni.
Jotkut eivät ehkä ole samaa mieltä tuon neuvon kanssa, mutta se on kyllä syytä ottaa huomioon. Olen päätynyt siihen, että hengellinen ohjaus riippuu suuressa määrin siitä, että on sopusoinnussa kirkon presidentin, ensimmäisen presidenttikunnan ja kahdentoista apostolin koorumin kanssa – jotka kaikki, kuten tänäänkin tapahtui, on hyväksytty profeetoiksi, näkijöiksi ja ilmoituksensaajiksi. En ymmärrä, kuinka voisimme odottaa olevamme täydellisessä sopusoinnussa Herran Hengen kanssa, jos emme ole sopusoinnussa kirkon presidentin ja toisten profeettojen, näkijöiden ja ilmoituksensaajien kanssa.
Ollessani diakoni isäni vei minut ja vanhemman veljeni tabernaakkeliin yleiseen pappeuskokoukseen. Muistan, kuinka innoissani olin saadessani olla ensimmäistä kertaa Jumalan profeetan, presidentti Heber J. Grantin, sekä muiden profeettojen ja apostolien seurassa. Kuuntelin keskittyneesti heidän puheitaan ja suljin heidän lausumansa asiat sydämeeni. Vuosien vieriessä heidän käsittelemiään aiheita on toistettu moneen otteeseen. Odotan joitakin niistä toistettavan tässäkin konferenssissa. Ne ovat välttämättömiä meidän pelastukseksemme, ja me tarvitsemme sitä kertaamista.
Maailman alusta asti historiaan on merkitty monia esimerkkejä ihmisistä, jotka eivät ole olleet sopusoinnussa profeettojen kanssa. Meidän taloudenhoitokautemme varhaisaikoina jotkut kahdestatoista apostolista eivät valitettavasti pysyneet uskollisina profeetta Joseph Smithille. Yksi heistä oli Lyman E. Johnson, ensimmäisen kahdentoista apostolin koorumin jäsen, joka erotettiin kirkosta epävanhurskaan käytöksensä vuoksi. Hän suri myöhemmin hengellistä luhistumistaan. Hän sanoi: ”Antaisin vaikka oikean käteni, jos voisin uskoa siihen jälleen. Olin silloin täynnä iloa ja riemua. Uneni olivat miellyttäviä. Kun heräsin aamulla, olin hyvällä tuulella. Olin onnellinen päivin ja öin, täynnä rauhaa ja iloa ja kiitollisuutta. Mutta nyt on pimeyttä, tuskaa, surua, äärimmäistä murhetta. En ole kokenut onnellista hetkeä sen koommin.”3 Hän kuoli 45-vuotiaana rekionnettomuudessa vuonna 1856.
Myös Luke S. Johnson kutsuttiin ensimmäiseen kahdentoista apostolin koorumiin vuonna 1835. Hänen hengellinen päättäväisyytensä heikkeni taloudellisten keinottelujen myötä vuonna 1837. Menneisyyttään miettien hän sanoi jälkeenpäin: ”Mieleni pimeni ja jatkoin omalla tielläni. Menetin Jumalan Hengen ja jätin velvollisuuteni tekemättä; siitä seurasi, että siteeni kirkkoon katkesivat Kirtlandissa syyskuun 3. päivänä vuonna 1837 pidetyssä konferenssissa.” Vuoden 1837 joulukuuhun mennessä hän liittyi luopioihin, jotka arvostelivat kirkkoa julkisesti, ja vuonna 1838 hänet erotettiin kirkosta luopumuksen tähden. Hän toimi Kirtlandissa lääkärinä kahdeksan vuotta. Sitten vuonna 1846 hän palasi perheineen pyhien yhteyteen. Hän sanoi: ”Olen pysähtynyt portin pieleen ja pysytellyt etäällä Herran työstä. Mutta sydämeni on tämän kansan parissa. Haluan olla tekemisissä pyhien kanssa; mennä heidän kanssaan erämaahan ja jatkaa heidän kanssaan loppuun asti.” Hänet kastettiin uudelleen maaliskuussa vuonna 1846, ja hän tuli länteen ensimmäisen pioneerijoukon mukana vuonna 1847. Hän kuoli vuonna 1861 Salt Lake Cityssä täysivaltaisena jäsenenä 54 vuoden iässä.4
Neuvoni kirkon jäsenille on tukea kirkon presidenttiä, ensimmäistä presidenttikuntaa, kahdentoista apostolin koorumia ja muita johtavia auktoriteetteja koko sydämestämme ja sielustamme. Jos teemme niin, olemme turvallisessa satamassa.
Presidentti Brigham Young sanoi muistavansa profeetta Joseph Smithin sanoneen monta kertaa, että hänen ”täytyi rukoilla kaiken aikaa, harjoittaa uskoa, elää uskontonsa mukaan ja tehdä parhaansa saadakseen Herralta ilmoitusta ja pysyäkseen lujana uskossa”.5 Voimme kaikki odottaa uskoamme kohtaavia haasteita. Näitä haasteita voi tulla eri tavoilla. Ette ehkä aina pidä kirkon johtajien teille antamista neuvoista. He eivät yritä olla suosittuja. He yrittävät auttaa meitä välttämään onnettomuuksia ja pettymyksiä, jotka ovat seurauksena tottelemattomuudesta Jumalan lakeja kohtaan.
Meidän täytyy myös antaa tukemme ja hyväksyntämme paikallisille johtajillemme, koska myös heidät on ”kutsuttu ja valittu”. Jokainen jäsen tässä kirkossa voi saada neuvoja piispalta tai seurakunnanjohtajalta, vaarnan tai lähetyskentän johtajalta sekä kirkon presidentiltä ja hänen työtovereiltaan. Kukaan näistä veljistä ei ole pyytänyt itselleen tehtäväänsä. Kukaan ei ole täydellinen. He ovat kuitenkin Herran palvelijoita, jotka Herra on kutsunut niiden kautta, joilla on oikeus saada innoitusta. Ne, jotka on kutsuttu, hyväksytty ja asetettu tehtäväänsä, ovat oikeutettuja saamaan meidän tukemme.
Olen ihaillut ja kunnioittanut jokaista piispaa, joka minulla on koskaan ollut. Olen yrittänyt olla epäilemättä heidän ohjaustaan, ja minusta on tuntunut, että tukemalla heitä ja noudattamalla heidän neuvojaan minua on varjeltu kavalilta ja petollisilta ihmisiltä.6 Näin on siksi, että jokainen näistä kutsutuista ja valituista johtajista on ollut oikeutettu saamaan jumalallista ilmoitusta, jota saadaan tehtävän myötä. Kunnioituksen puute kirkon johtajia kohtaan on aiheuttanut monen hengellisen heikkenemisen ja luhistumisen. Meidän tulisi jättää huomiotta meitä johtamaan kutsuttujen ihmisten epätäydellisyydet, syylät tai näppylät, ja tukea sitä virkaa, joka heillä on.
Monta vuotta sitten meillä oli seurakunnissamme varainkeruutilaisuuksia, jotta voisimme maksaa kaasu-, sähkö- ja vesimaksumme sekä muut paikalliset kulut ja toiminnot, jotka maksetaan nykyään kirkon yleisistä varoista sekä paikallisen yksikön ylläpitorahastosta. Meillä oli torimyyntiä, myyjäisiä, päivällisiä ja muita varainkeruutoimintoja. Siihen aikaan seurakunnallamme oli suurenmoinen, omistautunut ja sitoutunut piispa.
Eräs naapuriseurakunnan jäsen huomasi, että pudotuslaite oli menestyksekäs keino kerätä varoja. Osallistujat maksoivat siitä, että saivat heittää pesäpalloja merkittyyn mekaaniseen kampeen. Täysosuma vapautti laukaisimen, ja laitteen penkillä istuva henkilö putosi suureen kylmävesialtaaseen. Meidän seurakuntamme päätti käyttää tätä laitetta, ja joku ehdotti, että useammat ihmiset maksaisivat pallojen heitosta, jos piispa suostuisi istuutumaan pudotuspenkille. Meidän piispamme oli reilu kaveri, ja koska hän oli vastuussa varainkeruusta, hän suostui auliisti istumaan pudotuspenkille. Pian jotkut alkoivat ostaa palloja heittääkseen niitä maaliin. Monet saivat osuman ja piispa uitettiin. Kun sitä oli jatkunut puolisen tuntia, piispa alkoi hytistä kylmästä.
Vaikka joidenkin mielestä se oli todella hauskaa, minun isäni oli hyvin loukkaantunut siitä, että piispan virkaa väheksyttiin sillä tavoin ja pidettiin pilkkanaan tai jopa halveksittiin. Vaikka keräyksen tuotto oli tarkoitettu hyvään tarkoitukseen, voin silti muistaa hävenneeni sitä, etteivät jotkut ihmiset joukostamme osoittaneet enempää kunnioitusta niin virkaa kuin sitä miestä kohtaan, joka oli öin ja päivin palvellut meitä niin hyvin omana hyvänä paimenenamme. Jumalan pappeuden haltijoina meidän tulisi olla esimerkkinä perheellemme, ystävillemme ja tuttavillemme kirkon johtajien tukemisesta.
Pyhät kirjoitukset ja kirkon paikalliset johtajat sekä johtavat auktoriteetit tarjoavat kirkon jäsenille neuvojen ja ohjauksen turvaverkon. Esimerkiksi koko elämäni ajan johtavat veljet ovat tältä paikalta ja muilta korokkeilta kehottaneet kansaamme elämään tulojensa mukaan, pysymään velattomana ja säästämään vähän pahan päivän varalle, sillä pahoja päiviä tulee aina. Olen elänyt suurten taloudellisten vaikeuksien aikoina, kuten suurten pulavuosien ja toisen maailmansodan aikana. Kokemani perusteella en uskalla jättää tekemättä kaikkea voitavaani varjellakseni itseäni ja perhettäni sellaisten katastrofien seurauksilta. Olen kiitollinen johtaville veljille tästä viisaasta neuvosta.
Kirkon presidentti ei johda kirkon jäseniä harhaan. Niin ei voi koskaan tapahtua. Presidentti Hinckleyn neuvonantajat tukevat häntä täysin, kuten myös kahdentoista apostolin koorumi, seitsemänkymmenen koorumit ja johtava piispakunta. Sen seurauksena, kuten olen aiemmin sanonut, kirkon johtavissa neuvostoissa vallitsee erityinen rakkaus ja sopusointu presidenttiämme ja toinen toistamme kohtaan.
Jumalan pappeus on suojakilpi. Se on suojakilpi maailman pahuutta vastaan. Tuo suojakilpi on pidettävä puhtaana; muussa tapauksessa meidän näkemyksemme omasta päämäärästämme ja ympärillämme olevista vaaroista on rajoitettu. Puhdistusaineena on henkilökohtainen vanhurskaus, mutta kaikki eivät maksa suojakilpensä puhtaana pitämisen hintaa. Herra on sanonut: ”Monet ovat kutsuttuja, mutta harvat valittuja.”7 Meidät kutsutaan, kun kädet asetetaan meidän päämme päälle ja meille annetaan pappeus, mutta me emme ole valittuja ennen kuin olemme osoittaneet Jumalalle vanhurskautemme, uskollisuutemme ja sitoutumisemme.
Veljet, tämä työ on totta. Joseph Smith näki Isän ja Pojan ja hän kuuli Heidän neuvojaan ja noudatti niitä. Se oli tämän suurenmoisen työn alkuna, ja se on velvollisuus, joka on nyt meidän harteillamme. Todistan vakavasti sen jumalallisuudesta. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.