Herran tahdon tunteminen omalla kohdallanne
Siunatkoon Herra teitä jokaista henkilökohtaisessa pyrkimyksessänne tulla tuntemaan Hänen tahtonsa omalla kohdallanne ja alistaa oma tahtonne Hänen tahtoonsa.
Tuleminen välineeksi Jumalan käsissä on suurenmoinen etuoikeus ja pyhä vastuu. Asuimmepa missä tahansa, olivatpa olosuhteemme mitkä tahansa, riippumatta siviilisäädystämme tai iästämme Herra tarvitsee meitä jokaista täyttämään oman ainutlaatuisen osansa Hänen valtakuntansa rakentamisessa tänä viimeisenä taloudenhoitokautena. Todistan, että me voimme tietää, mitä Herra haluaa meidän tekevän – ja kokea sen siunauksen, ”joka meille on suotu, että meistä on tehty välineitä Jumalan käsissä tämän suuren työn toteuttamiseksi”.1 Haluan tänä iltana kertoa siitä hyvin henkilökohtaisesta matkastani, jolloin aloin ymmärtää, kuinka meistä voi tulla sellaisia välineitä.
Aloitan siitä, mihin matkani päättyi – tästä suurenmoisesta totuudesta, jonka vanhin Neal A. Maxwell opetti: ”Oman tahtonsa alistaminen on oikeastaan ainoa vertaansa vailla oleva henkilökohtainen asia, joka meillä on Jumalan alttarille asetettavaksi. Kaikki muu, mitä me ’annamme’, – – on itse asiassa sellaista, mitä Hän on jo antanut tai lainannut meille. Mutta kun te ja minä lopulta annamme itsemme sallimalla oman tahtomme sulautua Jumalan tahtoon, niin silloin me todella annamme Hänelle jotakin! Se on omistamistamme asioista ainoa, joka on todella meidän annettavissamme!”2
Todistan, rakkaat sisareni, että ollaksemme todella välineitä Jumalan käsissä, saadaksemme täysin tuon siunauksen päällemme tämän elämän päivänä, jona teemme työmme,3 meidän täytyy vanhin Maxwellin sanojen mukaisesti lopulta antaa itsemme4 Herralle.
Se elämäni jalostusprosessi, joka johti minut saamaan todistuksen tästä periaatteesta, alkoi yllättäen, kun puolessavälissä kolmattakymmentä sain patriarkallisen siunaukseni. Olin valmistautuessani paastonnut ja rukoillut miettien sydämessäni: ”Mitä Herra haluaa minun tekevän?” Täynnä onnellisia ennakko-odotuksia ja neljä pientä lasta vanavedessämme mieheni ja minä menimme iäkkään patriarkan kotiin. Siunaus, jonka hän minulle antoi, korosti lähetystyötä – yhä uudelleen ja uudelleen.
En mielelläni myönnä, mutta olin pettynyt ja huolissani. Siinä vaiheessa elämääni olin hädin tuskin lukenut Mormonin kirjan kannesta kanteen. Oli itsestään selvää, etten ollut valmistautunut palvelemaan lähetystyössä. Niinpä panin patriarkallisen siunaukseni pöytälaatikkoon. Aloitin kuitenkin vakavan pyhien kirjoitusten päivittäisen lukuohjelman samalla kun syvennyin hoivaamaan kasvavaa perhettämme.
Vuodet vierivät, ja mieheni ja minä keskityimme valmentamaan lapsiamme palvelemaan lähetystyössä. Lähettäessämme poikiamme moniin maihin uskoin vilpittömästi täyttäneeni oman lähetystyövelvollisuuteni.
Sitten mieheni kutsuttiin lähetysjohtajaksi epävakaaseen, kaoottiseen kehitysmaahan. Se sijaitsi tuhansien kilometrien päässä kodistamme ja valovuosien päässä tuntemastani kulttuurista ja viestintämahdollisuuksista. Kuitenkin heti kun sain kutsun kokoaikaiseksi lähetyssaarnaajaksi, minusta tuntui hieman samalta kuin Almasta ja Moosian pojista – että minut kutsuttiin olemaan välineenä ”Jumalan käsissä tämän suuren työn toteuttamiseksi”.5 Tunsin myös jotakin, mistä en ole varma, tunsivatko he – musertavaa pelkoa!
Sitä seuranneina päivinä otin esiin patriarkallisen siunaukseni ja luin sen kerta toisensa jälkeen etsien syvällisempää ymmärrystä. Ei edes tieto siitä, että toteuttaisin lupausta, jonka olin saanut patriarkalta vuosikymmeniä aikaisemmin, lievittänyt kantamaani huolta. Pystyisinkö jättämään taakseni naimisissa olevat ja naimattomat lapsemme sekä ikääntyneen isäni ja anoppini? Tietäisinkö, mitä tehdä ja mitä sanoa missäkin tilanteessa? Mitä mieheni ja minä söisimme? Olisinko turvassa maassa, joka oli poliittisesti epävakaa ja vaarallinen? Tunsin riittämättömyyttä joka suhteessa.
Etsiessäni rauhaa lisäsin ponnistelujani käydä temppelissä. Pohdin liittojeni merkitystä aivan uudella tavalla. Tässä elämääni määrittävässä risteyskohdassa temppeliliittoni tarjosivat minulle perustan ja toimivat katalysaattorina. On totta, että pelkäsin, mutta ymmärsin, että olin itse päättänyt tehdä henkilökohtaisia, sitovia, pyhiä lupauksia, jotka aioin pitää. Kaiken kaikkiaan tämä ei ollut kenenkään muun palvelutyö. Tämä oli minun lähetystyökutsuni, ja päätin palvella.
Joseph Smithin isä lausui seuraavan siunauksen poikansa pään päälle: ”Sinun Jumalasi on taivaista kutsunut sinut nimeltä. Sinut on kutsuttu – – Herran suureen työhön, suorittamaan tämän sukupolven keskuudessa työ, jota ei kukaan muu – – tekisi kuten sinä, kaikessa Herran tahdon mukaisesti.”6 Profeetta Joseph kutsuttiin ainutlaatuiseen osaansa Herran suuressa työssä, ja niin häkeltyneeksi ja valmistautumattomaksi kuin itseni tunsinkin, niin tiesin, että minutkin kutsuttiin omaan osaani työssä. Tästä näkemyksestä oli apua, ja se antoi minulle rohkeutta.
Jatkuvissa rukouksissani kysyin edelleen: ”Isä, kuinka voin tehdä sen, mitä Sinä olet kutsunut minua tekemään?” Eräänä aamuna hieman ennen lähtöämme lähetyskentällemme kaksi ystävää toivat lahjan – pienen kirkon laulukirjan, jonka voisin ottaa mukaani. Myöhemmin samana päivänä sain siitä laulukirjasta vastauksen kuukausien ajan rukouksissa lausumiini anomuksiin. Kun etsin hiljaisessa paikassa lohtua, nämä sanat tulivat selkeinä mieleeni:
Sä ethän nyt pelkää, soi sana Jumalan,
Kun vierelläs kuljen ja sua talutan,
Sua nostan ja tuen, riennän vahvistamaan.
Käyt suojassa kätten sä Kaikkivaltiaan.7
Sen ymmärtäminen mitä henkilökohtaisimmalla tavalla, että Herra olisi kanssani ja auttaisi minua, oli vasta alkua. Minulla oli vielä paljon opittavaa tulemisesta välineeksi Jumalan käsissä.
Kaukana kotoa vieraassa maassa mieheni ja minä aloitimme palvelutyömme – suunnilleen samoin kuin pioneerit – osoittaen uskoa joka askeleella. Olimme aivan kirjaimellisesti yksin suuren osan aikaa – yrittäen pärjätä kulttuurissa, jota emme ymmärtäneet ja jota ilmaistiin kymmenillä kielillä, joita emme osanneet puhua. Sarah Clevelandin – Apuyhdistyksemme yhden varhaisen johtohenkilön – näkemys kuvasi tuntemuksiamme: ”Olemme ryhtyneet tähän työhön Herran nimessä. Kulkekaamme rohkeasti eteenpäin.”8
Prosessi tulla välineeksi Jumalan kädessä oli omalla kohdallani alkanut siitä, kun tutkin pyhiä kirjoituksia, paastosin, rukoilin, kävin temppelissä ja elin uskollisena liitoille, joita olin tehnyt Herran huoneessa. Seuraavaksi, jotta voisin ”kulkea rohkeasti eteenpäin”, minun tuli luottaa Herraan täysin ja etsiä vilpittömästi henkilökohtaista ilmoitusta. Saadakseni sitä ilmoitusta minun tulisi elää kelvollisena, jotta saisin osakseni Pyhän Hengen jatkuvan kumppanuuden.
Viimeisenä asiana opin sen, mitä vanhin Maxwell selitti. Pienimmissäkin arkipäivän yksityiskohdissa alistin tahtoni Herran tahtoon, sillä tarvitsin niin suuresti Hänen apuaan, Hänen johdatustaan ja Hänen varjelustaan. Niin tehdessäni suhteeni taivaalliseen Isääni vähitellen muuttui – syvällisin tavoin – mikä on edelleenkin siunauksena minulle ja perheellemme.
Minun elämäni matka on erilainen kuin teidän. Teistä jokainen voisi opettaa minulle paljon niiden kokemusten pohjalta, joita teillä on ollut tahtonne alistamisesta Herran tahtoon, kun pyritte vilpittömästi tuntemaan Hänen tahtonsa omalla kohdallanne. Voimme yhdessä riemuita Jeesuksen Kristuksen palautetusta evankeliumista ja tunnustaa kiitollisina, että meitä on siunattu todistuksella Vapahtajasta ja Hänen sovituksestaan meidän jokaisen puolesta. Tämän minä tiedän – meidän omat ponnistelumme tulla välineeksi Jumalan käsissä eivät ole olleet helppoja ja ne ovat vaatineet meiltä paljon hengellisesti, rikastaen matkaamme kuolevaisuudessa kaikkein henkilökohtaisimmilla ja loistavimmilla tavoilla.
Rakkaat sisaret, siunatkoon Herra teitä jokaista henkilökohtaisessa pyrkimyksessänne tulla tuntemaan Hänen tahtonsa omalla kohdallanne ja alistaa oma tahtonne Hänen tahtoonsa. Todistan, että meidän oma tahtomme on ”ainoa, joka on todella meidän annettavissamme”.9 Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.