Täytä velvollisuutesi parhaasi mukaan
Pappeus ei ole niinkään lahja kuin valtuus palvella, etuoikeus kohottaa ja tilaisuus suoda siunausta toisten elämään.
Pappeuden veljet, jotka olette kokoontuneet tähän konferenssikeskukseen ja eri puolilla maailmaa – tehtäväni lausua teille muutamia ajatuksia tekee minut nöyräksi. Rukoilen, että Herran Henki on kanssani puhuessani teille.
Olen tietoinen siitä, että yleisössämme on tänä iltana pappeusveljiä aivan äskettäin asetetuista diakoneista kaikkein vanhimpiin ylipappeihin. Meille jokaiselle Aaronin pappeuden palauttaminen Joseph Smithille ja Oliver Cowderylle Johannes Kastajan kätten kautta sekä Melkisedekin pappeuden palauttaminen Josephille ja Oliverille Pietarin, Jaakobin ja Johanneksen kätten kautta ovat pyhiä ja arvossa pidettyjä tapahtumia.
Teille diakoneille haluan kertoa, että muistan sen ajan, jolloin minut asetettiin diakoniksi. Meidän piispakuntamme tähdensi sitä pyhää vastuuta, joka meillä oli jakaa sakramentti. He tähdensivät asiallista pukeutumista, arvokasta käytöstä ja sitä, kuinka tärkeää on olla puhdas niin sisältä kuin ulkoakin. Kun meille opetettiin, kuinka sakramentin jakaminen tapahtui, meille kerrottiin, kuinka meidän tulisi auttaa Louis McDonaldia, erästä seurakuntamme veljeä, joka oli osittain halvaantunut, jotta hänellä voisi olla mahdollisuus nauttia nämä pyhät vertauskuvat.
Muistan hyvin, kuinka minulle annettiin tehtäväksi jakaa sakramentti siihen riviin, jossa veli McDonald istui. Pelkäsin ja olin epävarma lähestyessäni tätä hienoa veljeä, ja sitten näin hänen hymynsä ja sen innokkaan kiitollisuuden ilmeen, joka osoitti hänen haluavan nauttia sakramentin. Pitäen tarjotinta vasemmassa kädessäni otin pienen palan leipää ja painoin sen hänen huulilleen. Vesi tarjottiin myöhemmin samalla tavoin. Tunsin olevani pyhällä maalla. Ja niin olinkin. Etuoikeus jakaa sakramentti veli McDonaldille teki kaikista meistä diakoneista parempia.
Vain pari kuukautta sitten, sunnuntaina 31. heinäkuuta, olin Fort A. P. Hillissä Virginiassa ja osallistuin MAP-sakramenttikokoukseen, joka pidettiin kansallisen partiojamboreen aikana. Olin siellä puhuakseni 5 000:lle myöhempien aikojen pyhiin kuuluvalle nuorelle miehelle ja heidän johtajilleen, jotka olivat viettäneet edeltävän viikon osallistumalla jamboreen toimintoihin. He istuivat kunnioittavina luonnon luomassa amfiteatterissa 400 hengen vaikuttavan Aaronin pappeuden kuoron laulaessa:
Sakramentti siunattiin 65 papin toimiessa monien isojen sakramenttipöytien ääressä, joita oli aseteltu kaikkialle kokoontuneen ryhmän keskuuteen. Sitten arviolta 180 diakonia jakoi sakramentin. Samassa ajassa kuin sakramentti yleensä jaetaan täynnä olevaan seurakunnan kappelisaliin, se jaettiin tälle suurelle yleisölle. Millaisen kunnioitusta herättävän näyn sainkaan omin silmin nähdä sinä aamuna, kun nämä Aaronin pappeuden nuoret miehet osallistuivat tähän pyhään toimitukseen.
On tärkeää, että jokainen diakoni opastetaan hengelliseen tietoisuuteen sen kutsumuksen pyhyydestä, johon hänet on asetettu. Eräässä seurakunnassa paastouhrien keräämistä koskeva opetus oli tehokasta.
Paastopäivänä diakonit ja opettajat kävivät seurakunnan jäsenten luona, niin että jokainen perhe voi tehdä lahjoituksen. Diakonit olivat hieman vastahakoisia, koska he joutuivat nousemaan tavallista aikaisemmin suorittaakseen tämän tehtävän.
Piispakunta sai innoitusta viedä linja-autollisen diakoneja ja opettajia Salt Lake Cityn huoltotyöaukiolle. Täällä nämä nuoret näkivät, kuinka puutteenalaiset lapset saivat uusia kenkiä ja muita vaatekappaleita. Täällä he näkivät, kuinka tyhjät korit täytettiin ruokatarvikkeilla. Rahaa ei käytetty. Lausuttiin yksi lyhyt toteamus: ”Nuoret miehet, tätä teidän paastopäivänä keräämillänne rahoilla hankitaan – ruokaa, vaatteita ja suojaa niille, jotka kärsivät puutetta.” Aaronin pappeuden nuoret miehet hymyilivät enemmän, astelivat reippaammin ja palvelivat auliimmin täyttäessään tehtäviään.
Mitä tulee opettajiin ja pappeihin, teille jokaiselle tulee antaa tehtävä toimia kotiopettajana sellaisen toverin kanssa, jolla on Melkisedekin pappeus. Mikä tilaisuus valmistautua lähetystyöhön. Mikä etuoikeus oppia täyttämään velvollisuus. Nuori mies kääntyy automaattisesti pois omasta itsestään huolehtimisesta, kun hänet asetetaan ”valvomaan” toisia.2
Presidentti David O. McKay on neuvonut: ”Kotiopetus on tärkeimpiä ja antoisimpia tilaisuuksiamme vahvistaa ja innoittaa, neuvoa ja opastaa meidän Isämme lapsia. – – [Se] on jumalallinen palvelutehtävä, jumalallinen kutsumus. Kotiopettajina meillä on velvollisuus viedä jumalallista henkeä jokaiseen kotiin ja jokaiseen sydämeen.”3
Kotiopetus vastaa moniin rukouksiin ja suo meidän nähdä todellisten ihmeiden tapahtuvan.
Kun ajattelen kotiopetusta, mieleeni muistuu eräs mies nimeltä Johann Denndorfer Debrecenistä Unkarista. Hän oli kääntynyt kirkkoon vuosia aikaisemmin Saksassa, ja nyt toisen maailmansodan jälkeen hän huomasi olevansa käytännöllisesti katsoen vankina omassa maassaan Unkarissa. Kuinka kovasti hän kaipasikaan yhteyttä kirkkoon. Sitten hänen kotiopettajansa tulivat käymään. Veli Walter Krause ja hänen toverinsa matkustivat Saksan koillisosasta aina Unkariin asti täyttääkseen kotiopetustehtävänsä. Ennen lähtöään kotoa Saksasta veli Krause oli kysynyt toveriltaan: ”Haluaisitko lähteä kanssani kotiopetukselle tällä viikolla?”
Hänen toverinsa kysyi puolestaan: ”Milloin lähdemme?”
Veli Krause vastasi: ”Huomenna.”
Sitten tuli kysymys: ”Milloin tulemme takaisin?”
Veli Krause ei epäröinyt. Hän vastasi: ”No, ehkä viikon kuluttua.”
Ja niin he lähtivät matkaan tavatakseen veli Denndorferin ja muut. Veli Denndorferin luona ei ollut käynyt kotiopettajia sitten sodan alkamisen. Kun hän nyt näki Herran palvelijat, hän liikuttui syvästi. Hän ei kätellyt heitä, vaan meni makuuhuoneeseensa ja otti salaisesta kätköstään kymmenyksensä, joita hän oli säästänyt vuosia. Nämä kymmenykset hän antoi kotiopettajilleen ja sanoi sitten: ”Nyt voin kätellä teitä.”
Nyt muutama sana Aaronin pappeuden papeille. Teillä nuorilla miehillä on mahdollisuus siunata sakramentti, jatkaa kotiopetustehtävässänne ja osallistua kasteen pyhään toimitukseen.
Viisikymmentäviisi vuotta sitten tunsin nuoren miehen nimeltä Robert Williams, jolla oli Aaronin pappeudessa papin virka. Piispana olin hänen kooruminsa johtaja. Puhuessaan Robert änkytti hillittömästi. Hän oli hämillinen ja ujo, hän pelkäsi itseään ja kaikkia muita, ja tämä puhevika lannisti häntä. Harvoin hän otti vastaan mitään tehtävää. Hän ei koskaan katsonut toisia silmiin vaan tuijotti aina alaspäin. Sitten eräänä päivänä epätavallisten olosuhteiden seurauksena hän otti vastaan tehtävän suorittaa kastetoimitus eräälle henkilölle.
Istuin Robertin vieressä Suolajärven tabernaakkelin kastehuoneessa. Tiesin hänen tarvitsevan kaiken mahdollisen avun. Hän oli pukeutunut puhtaan valkoisiin vaatteisiin, valmiina toimitukseen, joka hänen oli määrä suorittaa. Kysyin häneltä, miltä hänestä tuntui. Hän tuijotti lattiaan ja änkytti sekavasti, että hänestä tuntui kauhealta.
Me kumpikin rukoilimme palavasti, että hänet tehtäisiin kykeneväksi suorittamaan tehtävänsä. Sitten kirjuri sanoi: ”Nyt pappi Robert Williams kastaa Nancy Ann McArthurin.”
Robert nousi viereltäni, astui kastealtaaseen, tarttui pientä Nancya kädestä ja auttoi hänet veteen, joka puhdistaa ihmiselämän ja antaa hengellisen uudestisyntymisen. Robert lausui sanat: ”Nancy Ann McArthur, Jeesuksen Kristuksen antamalla valtuudella kastan sinut Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Aamen.”
Sitten Robert kastoi Nancyn. Hän ei änkyttänyt kertaakaan! Hän ei tehnyt ainoatakaan virhettä! Oli tapahtunut nykyajan ihme. Sitten Robert suoritti kastetoimituksen samalla tavoin kahdelle tai kolmelle muulle lapselle.
Pukeutumishuoneessa kiiruhdin onnittelemaan Robertia. Odotin kuulevani hänen puhuvan edelleen yhtä sujuvasti. Olin väärässä. Hän tuijotti alaspäin ja änkytti kiitoksensa.
Todistan teille, että kun Robert toimi Aaronin pappeuden valtuudella, hän puhui voimalla, vakaumuksella ja taivaallisen avun turvin.
Vain vähän yli kaksi vuotta sitten minulla oli etuoikeus puhua Robert Williamsin hautajaistilaisuudessa ja osoittaa kunnioitukseni tätä uskollista pappeudenhaltijaa kohtaan, joka koko elämänsä ajan kunnioitti pappeuttaan parhaan kykynsä mukaan.
Jotkut teistä nuorista miehistä, jotka olette täällä tänä iltana – te saatatte olla luonteeltanne ujoja tai pitää itseänne riittämättöminä ottamaan vastaan kutsumusta. Muistakaa, että tämä työ ei ole yksin teidän tai minun. Me voimme katsoa ylöspäin ja pyytää apua Jumalalta.
Kuten jotkut teistä, minäkin tiedän, mitä on kokea pettymyksiä ja nöyryytyksiä nuorena. Poikana pelasin pesäpalloa alakoulussa ja keskikoulussa. Ensin valittiin kaksi kapteenia, ja he valitsivat vuorotellen pelaajat, jotka he halusivat omaan joukkueeseensa. Tietysti parhaat pelaajat valittiin ensin, sitten toiseksi ja kolmanneksi parhaat. Neljänneksi ja viidenneksi valitseminen vielä menetteli, mutta se, että tuli valituksi viimeisenä ja joutui ulkokentän äärimmäiseen päähän, oli suorastaan kamalaa. Minä tiedän. Olin siellä.
Kuinka toivoinkaan, ettei pallo koskaan tulisi minun suunnalleni, sillä olin varma, että pudottaisin sen, juoksijat saisivat pisteitä ja joukkuetoverit nauraisivat.
Muistan sen hetken kuin eilispäivän, jolloin se kaikki muuttui elämässäni. Peli alkoi juuri niin kuin äsken kerroin: minut valittiin viimeisenä. Menin murheellisena pelikentän oikeaan peräkulmaan ja katselin, kun toinen joukkue täytti pesät juoksijoilla. Sitten kaksi lyöjää löi ohi. Yhtäkkiä seuraava lyöjä iski mahtavan lyönnin. Kuulin hänen jopa sanovan: ”Tästä tulee kunnari.” Se oli nöyryyttävää, koska pallo oli tulossa minua kohti. Ulottuisinko siihen? Juoksin siihen kohtaan, mihin arvelin pallon putoavan, lausuin juostessani rukouksen ja ojensin käteni ottamaan koppia. Yllätin itseni. Sain pallon kiinni! Joukkueeni voitti pelin.
Tämä yksi ainoa kokemus vahvisti itseluottamustani, antoi minulle halua harjoitella ja vei minut viimeksi valitun paikalta yhdeksi joukkueen arvostetuksi jäseneksi.
Me voimme kokea tuollaisen itseluottamuksen kohoamisen. Me voimme tuntea tuota saavuttamisen ylpeyttä. Kolme sanaa käsittävä ohje auttaa meitä: Älä koskaan luovuta.
Näytelmästä Shenandoah ovat peräisin innoittavat vuorosanat: ”Ellemme yritä, emme tee, ja ellemme tee, niin miksi olemme täällä?”
Kun pappeustehtävä pidetään kunniassa, ihmeitä tapahtuu kaikkialla. Kun usko astuu epäilyksen sijaan, kun epäitsekäs palvelu poistaa itsekkäät pyrkimykset, Jumalan voima toteuttaa Hänen tarkoituksiaan. Pappeus ei ole niinkään lahja kuin valtuus palvella, etuoikeus kohottaa ja tilaisuus suoda siunausta toisten elämään.
Velvollisuuden kutsu voi tulla huomaamatta, kun me pappeudenhaltijat otamme vastaan tehtäviä, joita meille annetaan. Presidentti George Albert Smith, tuo vaatimaton mutta tehokas johtaja, on julistanut: ”Teidän velvollisuutenne on ennen kaikkea oppia, mitä Herra haluaa, ja sitten Hänen pyhän pappeutensa valtuudella ja voimalla pitää kutsumuksenne sellaisessa kunniassa lähimmäistenne edessä, että ihmiset seuraavat teitä ilomielin.”4
Ja kuinka kutsumus pidetään kunniassa? Yksinkertaisesti tekemällä se palvelutyö, joka siihen kuuluu. Vanhin pitää vanhimmalle säädetyn kutsumuksen kunniassa oppimalla tuntemaan velvollisuutensa vanhimpana ja sen jälkeen täyttämällä ne. Mikä koskee vanhinta, koskee myös diakonia, opettajaa, pappia, piispaa ja jokaista, jolla on virka pappeudessa.
Veljet, juuri tekemisen – ei vain unelmoimisen – kautta elämää siunataan, ihmisiä ohjataan ja sieluja pelastetaan. ”Toteuttakaa sana tekoina, älkää pelkästään kuunnelko sitä – älkää pettäkö itseänne”,5 Jaakob on neuvonut.
Toivon, että kaikki, jotka ovat ääneni kantopiirissä, pyrkisivät uudelleen ponnistelemaan ollakseen oikeutettuja saamaan Herran ohjausta elämässään. On monia, jotka anovat ja rukoilevat apua. On niitä, jotka ovat lannistuneita ja kaipaavat auttavaa kättä.
Monia vuosia sitten, kun palvelin piispana, johdin suurta seurakuntaa, johon kuului yli 1 000 jäsentä, mukaan lukien 87 leskeä. Kerran olin käymässä toisen neuvonantajani kanssa erään lesken ja tämän aikuisen vammautuneen tyttären luona. Kun lähdimme heidän asunnostaan, käytävän toisella puolella olevan asunnon rouva seisoi ovellaan ja pysäytti meidät. Hänen puheessaan oli ulkomaalainen korostus, kun hän kysyi, olinko piispa. Vastasin olevani. Hän kertoi minulle huomanneensa, että vierailin usein muiden luona. Sitten hän sanoi: ”Kukaan ei käy minun tai vuoteenoman mieheni luona. Onko teillä aikaa tulla sisään juttelemaan kanssamme, vaikkemme olekaan teidän kirkkonne jäseniä?”
Astuessamme rouvan asuntoon huomasimme, että hän kuunteli miehensä kanssa tabernaakkelikuoron esitystä radiosta. Puhuimme avioparin kanssa jonkin aikaa, sitten annoimme miehelle siunauksen.
Sen ensimmäisen vierailun jälkeen poikkesin käymään niin usein kuin pystyin. Lopulta aviopari tapasi lähetyssaarnaajat, ja vaimo Angela Anastor kastettiin. Jokin aika sen jälkeen hänen miehensä kuoli, ja minulla oli etuoikeus johtaa hänen hautajaistilaisuuttaan ja puhua siinä. Myöhemmin sisar Anastor sai kreikan kielen taitonsa ansiosta kääntää laajalti käytetyn lehtisen Joseph Smith Tells His Own Story (Joseph Smith kertoo oman tarinansa) kreikan kielelle.
Rakastan tätä mottoa, veljet: ”Täytä velvollisuutesi parhaasi mukaan. Jätä loput Herran huomaan!”6
Aktiivinen palveleminen Aaronin pappeudessa valmistaa teitä nuoria miehiä saamaan Melkisedekin pappeuden, palvelemaan lähetystyössä ja solmimaan avioliiton pyhässä temppelissä.
Tulette aina muistamaan Aaronin pappeuden koorumin neuvojanne ja koorumitoverinne, ja siten saatte kokea seuraavan totuuden: ”Jumala antoi meille muistoja, jotta meillä olisi kesäkuun ruusuja elämämme joulukuussa.”7
Aaronin pappeuden nuoret miehet, teidän tulevaisuutenne kutsuu – valmistautukaa sitä varten. Olkoon taivaallinen Isä aina oppaananne niin tehdessänne. Opastakoon Hän kaikkia meitä pyrkiessämme kunnioittamaan pappeutta, joka meillä on, ja pitämään kutsumuksemme kunniassa. Tätä rukoilen nöyrästi Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.