Jotta voimme istua taivaassa kaikki yhdessä
Kun meistä tulee välineitä Jumalan käsissä, Hän käyttää meitä tehdäkseen työtään.
Sisaret, tänä iltana olemme kokoontuneet yleiseen Apuyhdistyksen kokoukseen. Te näytätte ihanilta. Kokoontuessamme en voi olla ajattelematta sitä ensimmäistä Apuyhdistyksen kokousta. Näen sieluni silmin profeetta Josephin puhumassa sisarille ja valmistamassa heitä heidän osaansa varten Jumalan valtakunnan rakentamisessa. Kuulen naisten sydänten rukoukset: ”Olen tehnyt liittoja tehdäkseni Sinun työtäsi, mutta auta minua, Herra, tulemaan nyt välineeksi Sinun käsissäsi.” Heidän rukouksensa on meidänkin rukouksemme.
Kuolevaisuus on meille jokaiselle aika tulla sellaiseksi välineeksi.
Rakastan sisar Lucy Mack Smithin sanoja, jotka hän hauraana ja iän painamana nousi lausumaan sisarilleen eräässä varhaisessa Apuyhdistyksen kokouksessa Nauvoossa. Haluan teidän muistavan, että hän on nainen, joka oli ollut oikea voimanlähde – suurenmoinen johtaja. Hän oli hyvin suuressa määrin sellainen nainen, jollaisia näen Apuyhdistyksessä nykyään. Sinä päivänä hän kuitenkin sanoi: ”Meidän täytyy vaalia toinen toistamme, pitää huolta toinen toisestamme, lohduttaa toisiamme ja saada opetusta, jotta voimme istua taivaassa kaikki yhdessä.”1
Nuo sanat kertovat siitä, kuinka sisarista tulee välineitä ”Jumalan käsissä”.2 Kukapa meistä ei kaipaisi vaalimista, huolehtimista, lohduttamista ja opettamista Jumalan asioissa? Kuinka se tapahtuu? Yksi ystävällinen teko, yksi rakkauden osoitus, yksi huomaavainen ele, yksi auttava käsi kerrallaan. Mutta minun sanomani ei ole niille, jotka saavat osakseen näitä rakkauden tekoja, vaan meille kaikille, joiden tulee harjoittaa tätä pyhyyttä joka päivä. Profeetta Joseph opetti, että tullaksenne Jeesuksen Kristuksen kaltaisiksi ”teidän tulee avartaa sieluanne muita kohti”.3
Me kaikki kaipaamme sitä, että meissä olisi Kristuksen puhdasta rakkautta, mutta meidän inhimillisyytemme – meissä oleva ”luonnollinen nainen” – asettuu tiellemme. Me suutumme, me turhaudumme, me soimaamme itseämme ja muita – ja niin tehdessämme emme voikaan olla se rakkauden kanava, joka meidän tulee olla, jos meidän on määrä tulla välineeksi taivaallisen Isän käsissä. Siitä, että olemme halukkaita antamaan anteeksi itsellemme ja muille, tulee olennainen osa kykyämme saada Herran rakkaus elämäämme ja tehdä Hänen työtään.
Kun aloin valmistella tätä puhetta, tein kaiken sen, minkä tiesin tarpeelliseksi: menin temppeliin, paastosin, luin pyhiä kirjoituksia, rukoilin. Ja kirjoitin puheen. Mutta, sisaret, kun haluaa kirjoittaa puheen Kristuksen puhtaasta rakkaudesta, on itse tunnettava sitä. Enkä minä tuntenut. Niinpä monien rukousten ja kyynelien jälkeen ymmärsin, että minun oli pyydettävä anteeksiantoa niiltä, jotka tietämättään olivat syynä rakkaudettomiin ajatuksiini. Se oli vaikeaa. Mutta se auttoi minua paranemaan. Ja todistan teille, että Herran Henki palasi.
Oppia tuntemaan Kristuksen puhdasta rakkautta jatkuvasti on elinikäinen tavoite, mutta jokainen rakkauden teko muuttaa meitä ja niitä, jotka osoittavat sitä. Saanen kertoa teille eräästä nuoresta naisesta, jonka tapasin hiljattain. Teini-iässä Alicia oli ajautunut kauas kirkosta, mutta myöhemmin hän tunsi halua palata. Hän vieraili usein sunnuntaisin isoisänsä luona vanhainkodissa. Eräänä sellaisena sunnuntaina hän päätti osallistua siellä myöhempien aikojen pyhien kokouksiin. Hän avasi oven ja löysi Apuyhdistyksen kokouksen muttei yhtään tyhjää tuolia. Kun Alicia oli aikeissa lähteä pois, eräs nainen viittoili hänelle ja siirtyi nopeasti tehden hänelle tilaa omalla tuolillaan. Alicia kertoi: ”Mietin, mitä tuo nainen ajattelisi minusta. Minulla oli lävistyksiä joka puolella ja haisin tupakalle. Mutta hän ei tuntunut välittävän. Hän vain teki minulle tilaa vierelleen.”
Tämän naisen puhtaan rakkauden rohkaisemana Alicia tuli jälleen aktiiviseksi. Hän on palvellut lähetystyössä, ja nykyään hän osoittaa samankaltaista rakkautta muille naisille. Vanhempi sisar, joka jakoi tuolinsa, ymmärsi, että Apuyhdistyksessä on paikka jokaista naista varten. Sisaret, me kokoonnumme saadaksemme voimaa, mutta me tuomme mukanamme kaikki heikkoutemme ja vajavuutemme.
Alicia kertoi minulle jotakin, mitä en koskaan unohda. Hän sanoi: ”Kun menen kirkkoon, teen itseni hyväksi ainoastaan yhden asian: Nautin itseni hyväksi sakramentin. Kaiken muun ajan tarkkailen toisia, jotka tarvitsevat minua, ja yritän auttaa ja tukea heitä.”
Kun meistä tulee välineitä Jumalan käsissä, Hän käyttää meitä tehdäkseen työtään. Alician tavoin meidänkin tulee kääntyä ympärillämme olevien puoleen ja etsiä keinoja, joilla voimme tukea ja auttaa. Meidän täytyy ajatella niitä, jotka kurkistavat ovelta, ja vetää heidät luoksemme – jotta voimme istua taivaassa kaikki yhdessä. Kaikki meistä eivät ehkä ole sitä mieltä, että tuolillemme mahtuu toinenkin ihminen, mutta tuoleja kyllä löytyy aina, jos meillä on rakkautta sydämessämme.
Vuonna 1856 sisarukset Julia ja Emily Hill, jotka olivat liittyneet kirkkoon teini-iässä Englannissa ja joiden suku oli hylännyt heidät, olivat viimein onnistuneet hankkimaan matkaliput Amerikkaan ja olivat miltei saavuttaneet kaipaamansa Siionin. He olivat ylittämässä Amerikan tasankoja Willien käsikärrykomppanian mukana, kun heidän ja monen muun matka pysähtyi varhaisen lokakuisen myrskyn vuoksi. Julia Hillin lapsenlapsen lapsi, sisar Deborah Christensen, näki tämän koskettavan unen heistä. Hän sanoi:
”Näin Julian ja Emilyn juuttuneina hankeen Rocky Ridgen tuulisella huipulla Willien muun käsikärrykomppanian kanssa. Heillä ei ollut lämpimiä vaatteita, joissa olisi tarjennut. Julia istui hangessa täristen. Hän ei jaksanut enää pidemmälle. Emily, joka myös paleli, tiesi, että ellei hän auttaisi Juliaa nousemaan, tämä kuolisi. Kun Emily kietoi käsivartensa Julian ympärille auttaakseen sisarensa ylös, tämä rupesi itkemään – mutta kyyneliä ei tullut, kuului vain hiljaista valitusta. Yhdessä he kävelivät hitaasti käsikärrynsä luo. Kolmetoista kuoli sinä kauheana yönä. Julia ja Emily selviytyivät.”4
Sisaret, ilman toisiaan nämä naiset eivät todennäköisesti olisi jääneet henkiin. Sen lisäksi he auttoivat muitakin – kuten erästä nuorta äitiä ja tämän lapsia – selviytymään tästä musertavasta taipaleesta. Juuri Emily Hill Woodmansee kirjoitti myöhemmin kauniit sanat lauluun ”Me sisaret yhdessä”. Säe ”Me heikkoja nostaen, vahvistaen”5 saa uuden merkityksen, kun kuvittelette, mitä hän koki hankien peittämillä tasangoilla.
Hillin sisarusten tavoin moni meistäkään ei selviydy koetuksistamme kuolevaisuudessa ilman muiden apua. Ja yhtä totta on se, että muita auttaessamme me pidämme oman henkemme elävänä.
Lucy Mack Smith ja varhaisen Apuyhdistyksen sisaret kokivat Kristuksen puhdasta rakkautta, joka ei tunne rajoja. Heillä oli evankeliumin totuudet oppaana elämässään. Heillä oli elävä profeetta. Heillä oli taivaallinen Isä, joka kuunteli ja vastasi heidän rukouksiinsa. Niin, sisaret, on meilläkin. Kasteessa me otimme Jeesuksen Kristuksen nimen päällemme. Se nimi on meidän mukanamme joka päivä, ja Henki innoittaa meitä elämään sopusoinnussa Vapahtajan opetusten kanssa. Niin tehdessämme meistä tulee välineitä Jumalan käsissä. Ja Henki kohottaa meidät hyvyyden korkeammille tasoille.
Puhtaan rakkauden suurin ilmentymä on Jeesuksen Kristuksen sovitus, joka on annettu meille lahjaksi. Tämän lahjan uuttera tavoittelemisemme edellyttää, että olemme paitsi halukkaita saamaan sitä osaksemme myös halukkaita jakamaan sitä edelleen. Kun osoitamme tätä rakkautta muille, me nousemme esiin välineinä ”Jumalan käsissä tämän suuren työn toteuttamiseksi”.6 Meistä tulee valmiita istumaan taivaassa sisartemme kanssa – yhdessä.
Todistan Vapahtajasta – että Hän elää ja että Hän rakastaa meitä. Hän tietää, mitä meistä voi tulla – huolimatta tämänhetkisistä vajavuuksistamme. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.