Apuyhdistykseen kuuluminen on pyhä syntymäoikeutemme
Todistan, että te todellakin sovitte, että te todellakin kuulutte Apuyhdistykseen – Hyvän Paimenen naisille tarkoitettuun laumaan.
Sisaret, iloitsen siitä, että olemme yhdessä tänä iltana. Kiitos lukemattomista laupeudentöistänne, alati kasvavasta todistuksestanne ja ehtymättömistä pataruoistanne! Te vaikutatte ja te olette päivänpaistetta sielulle!
Näinä vaikeina aikoina minua lohduttaa lupaus, että jos me olemme valmiita, me emme pelkää.1 Apuyhdistys auttaa meitä olemaan valmiita – ei vain ajallisesti vaan myös hengellisesti. Mutta Apuyhdistys ei voi auttaa meitä valmistautumisessamme, jollemme osallistu! Olen huolissani siitä, että jotkut teistä eivät tunne sopivansa Apuyhdistykseen, että jotkut teistä eivät tunne kuuluvansa sinne. Tunsittepa itsenne liian nuoriksi tai liian vanhoiksi, liian rikkaiksi tai liian köyhiksi, liian älykkäiksi tai liian vähän koulutetuiksi, kukaan meistä ei ole liian erilainen kuulumaan joukkoon! Jos voisin toteuttaa sydämeni toiveen, se olisi, että jokainen teistä tuntisi sopivansa, tuntisi kuuluvansa joukkoon. Todistan, että te todellakin sovitte, että te todellakin kuulutte Apuyhdistykseen – Hyvän Paimenen naisille tarkoitettuun laumaan.
Ymmärrän presidentti Joseph F. Smithiä, kun hän sanoi vuonna 1907 seuraavaa: ”Nykyään aivan liian usein nuoret, tarmokkaat, älykkäät naisemme ajattelevat, että vain iäkkäiden tulisi olla tekemisissä Apuyhdistyksen kanssa.” Sitten hän vakuutti: ”Tämä on virhe.”2
Vierailin äskettäin Etiopiassa, missä tapasin Jennifer Smithin. Jos joku nainen voisi ikinä sanoa, ettei sovi joukkoon, niin sisar Smith oli sellainen. Hän sanoi: ”Olin aivan erilainen kuin kukaan muu seurakuntamme [sisar]. Kieli, vaatetus, kulttuuri – kaikki näytti olevan kuiluna [välillämme. Mutta] kun puhuimme Vapahtajasta – – kuilu kapeni. Kun puhuimme rakastavasta taivaallisesta Isästä – – kuilua ei ollut.” Hän jatkoi: ”Emme voi muuttaa emmekä ottaa pois muiden kuormia, mutta voimme ottaa toiset mukaan ja kuulua toisillemme rakkaudessa.”3
Nämä sisaret löysivät palasen Siionia tulemalla yhdeksi sydämeltään ja mieleltään.4 Sillä ”ellette te ole yhtä”, sanoo Herra, ”te ette ole minun”.5 Presidentti Hinckley on sanonut, että jos me olemme yksimielisiä ja puhumme yhteen ääneen, niin voimamme on mittaamaton.6 Kuinka me Siionin sisarina tulemme yhdeksi? Samalla tavoin kuin kuulumalla aviopuolisolle tai perheelle: annamme itsestämme – tunteemme, ajatuksemme, sydämemme.
Eräässä seurakunnassa äidit esittelevät tyttärensä Apuyhdistyksen sunnuntaikokouksessa näiden täytettyä 18. Eräs äiti kertoi lämminhenkisesti, kuinka hänen Apuyhdistyksensä sisaret olivat huolehtineet hänestä hänen avioliittonsa alkuajoista lähtien: ”He ovat tuoneet aterioita ja antaneet halauksia surun hetkenä, nauraneet ja kannustaneet, kun on ollut juhlan aika. He ovat opettaneet minulle evankeliumia käymällä luonani ja antamalla minun käydä luonaan. He ovat sallineet minun tehdä virheitä ollessani heidän kanssaan.” Sitten tämä äiti selitti tyttärelleen, että heidän puutarhassaan olevat päivänkakkarat olivat peräisin Carolyniltä, liljat Veniceltä ja leinikit Paulinelta. Tytär oli hämmästynyt. Hänen äitinsä sanoi: ”Nämä naiset ovat sisariani kaikin tavoin, ja olen kiitollinen siitä, että voin saattaa sinut heidän hoivaansa.”
Juuri puutarhassa vallitseva moninaisuus saa aikaan sen kauneuden – tarvitsemme päivänkakkaroita ja liljoja ja leinikkejä; tarvitsemme puutarhureita, jotka kastelevat, ravitsevat ja hoitavat. Valitettavasti Saatana tietää, että itsestä antaminen yhdistää sisaruuttamme läpi arkipäivän ja iankaikkisuuksien. Hän tietää, että itsekkyys alkaa tuhota antamista, mikä tuhoaa ykseyden, mikä tuhoaa Siionin. Sisaret, emme voi sallia vastustajan jakaa meitä. Näettehän, että ”täydellinen ykseys”, sanoi Brigham Young, ”pelastaa kansan”.7 Ja minä lisäisin tähän, että täydellinen ykseys pelastaa yhteisömme.
Presidentti Boyd K. Packer on muistuttanut meitä siitä, että ”liian monet sisaret pitävät – – Apuyhdistystä pelkästään luokkana, johon he osallistuvat. – – Sisaret”, hän neuvoi, ”teidän on päästävä sen ajattelun tasolta, että te vain osallistutte Apuyhdistykseen, sen tunteen tasolle, että te kuulutte siihen!”8 Kuulumisen tunteemme alkaa sunnuntaista kuullessamme toinen toisemme äänen. Kenenkään opettajan ei pitäisi pitää ”omaa” oppiaihettaan hiljaiselle sisarjoukolle, sillä oppiaihe on meidän oppiaiheemme.
Kuuluminen on sitä, että ihmistä tarvitaan, rakastetaan ja kaivataan silloin, kun hän on poissa; kuuluminen on poissaolevien tarvitsemista, rakastamista ja kaipaamista. Siinä on osallistumisen ja kuulumisen välinen ero. Apuyhdistys ei ole vain sunnuntailuokka, se on jumalallinen lahja meille naisille.
Esitän kaksi syytä, miksi tunnen kuuluvani Apuyhdistykseen – eikä se johdu vain nykyisestä tehtävästäni! Tunsin itseni alakuloiseksi viime kuussa, kun kotikäyntiopettajani tulivat käymään. Sue on eronnut, ja Cate on yksi aikaisemmista lehvänsitojistani. He esittivät sanoman ja pitivät rukouksen. Mutta heillä oli myös aito myötäelämisen kyky. Tunsin oloni keventyneeksi ja rakastetuksi.
Yksi Apuyhdistyksen sisaristani piti jonkin aikaa sitten rukouksen ja pyysi taivaallista Isää siunaamaan minua – mainiten minut nimeltä – velvollisuuksissani. Hän ei tiennyt erityisiä tarpeitani, mutta hän tunsi sydämeni.
Ehkäpä teidän kotikäyntiopettajanne eivät ole käyneet viime aikoina, tai ehkäpä teidän puolestanne ei ole rukoiltu nimenne mainiten. Ikävää, jos niin on. Mutta ette tarvitse kotikäyntejä ollaksenne hyviä kotikäyntiopettajia, teidän puolestanne ei tarvitse rukoilla, jotta te voisitte rukoilla. Jos eroavuuksistamme huolimatta annamme auliisti ja vilpittömästi itsestämme, niin sisaremmekin antavat; tunnemme toinen toisemme sydämen, ja kuulumisen tunne kukoistaa kuin puutarha. Sisar Smith ja etiopialaiset sisaremme oppivat, että eroavuuksilla ei ole merkitystä, sillä Apuyhdistykseen kuuluminen on rakkautta, Kristuksen puhdasta rakkautta, toiminnassa. Eikä rakkaus koskaan katoa.
Palvelimmepa Alkeisyhdistyksessä tai Nuorissa Naisissa, olimmepa aktiivisia tai vähemmän aktiivisia, olimmepa naimisissa tai eronneita, olimmepa untuvikkoja tai elämän ehtoopuolella, me kaikki kuulumme Apuyhdistykseen. Olen lähempänä elämän ehtoopuolta, mutta en tunne olevani yhtään erilainen kuin untuvikko! Tarvitsemme ääntänne, tunteitanne, sydäntänne. Apuyhdistys tarvitsee teitä! Ja tiedättekö mitä? Te tarvitsette Apuyhdistystä. Kun ette osallistu, riistätte itseltänne ja riistätte Apuyhdistykseltä.
Sisaret, Apuyhdistyksessä ei saa olla kuppikuntia. Jäsenten tulisi yhteen kuuluen huolehtia toisistaan.9 Ja ”jos yksi jäsen kärsii, kärsivät kaikki muutkin jäsenet, ja jos yksi jäsen saa osakseen kunniaa, iloitsevat kaikki muutkin sen kanssa”.10 Sillä ”ruumis tarvitsee jokaista jäsentä, jotta kaikki rakentuisivat yhdessä, jotta elimistö pysyisi täydellisenä”.11
Niin, Apuyhdistys voi olla hauskempi, iloisempi, yhdistävämpi. Kuormamme voivat kevetä, taakkamme vähetä. Apuyhdistys ei ole täydellinen, koska kukaan meistä ei ole täydellinen. Mutta voimme tehdä työtä sen eteen; voimme tehdä siitä yhdessä täydellisemmän, kun otamme itse askelia eteenpäin. Kuinka? Muuttamalla asenteitamme: se, kuinka puhumme Apuyhdistyksestä, vaikuttaa siihen, mitä muut ajattelevat Apuyhdistyksestä – erityisesti nuoret naiset. Tukekaa Apuyhdistyksemme johtokuntia ja opettajia, antakaa heidän oppia, kun he ovat meidän kanssamme (ihan niin kuin me opimme ollessamme heidän kanssaan). Antakaa anteeksi enemmän ja tuomitkaa vähemmän. Olkaa huolehtivia, tunnollisia kotikäyntiopettajia, osallistukaa kodin, perheen ja henkilökohtaisen elämän kehittämiskokouksiin innolla, etsikää sitä, mikä on hyvää Apuyhdistyksessä, ja rakentakaa sille.
Presidentti Joseph F. Smith antoi meille haasteen: ”Tarttukaa tähän [Apuyhdistyksen] työhön tarmokkaasti, älykkäästi ja yhdistyneinä Siionin rakentamiseksi.”12 Jos me uskomme, että Herran kirkko on palautettu – ja me uskomme – silloin meidän täytyy uskoa, että Apuyhdistys on olennainen osa Hänen järjestettyä laumaansa. Meidän täytyy lakata kysymästä, sovimmeko joukkoon – koska me sovimme! Eroavuutemme eivät ole niin suuria, ettemmekö voi rakentaa Siionia yhdessä!
Miltei vuosi sitten Kalifornian Pasadenassa sisar Janice Burgoyne oli kuolemassa syöpään. Hän oli antanut auliisti itsestään ja oli suuresti rakastettu. Hänen Apuyhdistyksensä sisaret toivat hänelle aterioita, siivosivat hänen kotiaan, pitivät huolta hänen kahdesta pienestä pojastaan ja auttoivat hänen miestään hautajaisten suunnittelussa. Janicen oli vaikea ottaa vastaan niin paljon apua tietäessään, että hänen sisarensa löytäisivät villakoiria sohvan takaa. Hän oli huolissaan siitä, että hänen sisarensa näkisivät muutakin kuin hänen sydämensä! Mutta koska hänen sisarensa tunsivat hänen sydämensä, asialla ei ollut väliä. He tarjosivat autokyytejä, ohjasivat kotitehtävissä, soittivat hänelle pianoa, vaihtoivat hänen vuodevaatteensa. Ja he tekivät sitä päivä toisensa jälkeen valittamatta, rajattomalla rakkaudella. Tuo itsestä antaminen muutti noita sisaria ikuisiksi ajoiksi. Ennen kuolemaansa Janice kääntyi yhden Apuyhdistyksen sisaren puoleen ja kysyi kiitollisena ja hämmästyneenä: ”Kuinka kukaan voi kuolla ilman Apuyhdistystä?”
Teiltä, rakkaat sisareni – ja te olette sisariani – minä kysyn: ”Kuinka kukaan voi elää ilman Apuyhdistystä?”
Apuyhdistykseen kuuluminen on pyhä syntymäoikeutemme. Kuinka haluaisinkaan kietoa käsivarteni ympärillenne ja mennä Apuyhdistykseen kanssanne. Kuinka haluaisinkaan tuntea sydämenne ja antaa teidän tuntea omani. Tuokaa sydämenne, rakastavat sydämenne, Apuyhdistykseen. Tuokaa kykynne, lahjanne ja yksilöllisyytenne niin että voimme olla yhtä.
Todistan, että Hyvä Paimen kutsuu meitä ja tuo meidät laumaansa.13 Meillä ei ehkä ole kaikkia vastauksia, mutta meidän täytyy luottaa siihen, että Apuyhdistys on olennainen osa Hänen työtänsä, sillä
Vaikka vuorilla polkumme harhailevat,
Hän tuntee laitumemme.
Hän kedon kukkaset vaatettaa,
ja lampaansa Häneltä ruoan saa.
Hän parantaa Häneen luottavat,
saa kullaksi sydämemme.14
Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.