”Suo enemmän mulle Sun pyhyyttäsi”
Perheiden ja yksittäisten ihmisten on tärkeätä tavoitella innokkaasti enemmän hyveitä, jotka ulottuvat tämän kuolevaisen elämän tuonne puolen.
Vanhin Richardsin isä puhutteli sisar Burtonia ja minua ennen avioliittomme solmimista. Tiedämme, mistä vanhin Richards on puhunut tässä konferenssikokouksessa.
Äskeisen vaarnakonferenssin päätyttyä luokseni tuli eräs nuori nainen. Kun kättelimme, hän sanoi: ”Piispa, voisit parantaa yleiskonferenssipuheitasi hymyilemällä.” Halusin kertoa hänelle pelosta ja hymyilemisestä, mutta minulla ei ollut aikaa. Mutta yritän ja toivon parasta.
Jokaisen yleiskonferenssin ehtiessä päätökseensä koen kaipuuta saada enemmän – enemmän tilaisuudessa vallitsevaa rauhaa, enemmän Hengen toveruutta, enemmän sitä ravintoa, joka on kirkastanut ja siunannut sieluani.
Nykypäivän yleinen viisaus kuuluu, että mitä enemmän, sitä parempi, ja yleensä sen ikävämpää, mitä vähemmän. Joidenkuiden ihmisten kohdalla pyrkimys hankkia enemmän maallista tavaraa ja palveluksia on muodostunut intohimoksi. Toiset taas tarvitsevat enemmän maailman varallisuutta voidakseen vain selvitä hengissä tai nostaakseen elintasonsa edes minimiin. Hillittömällä halulla saada enemmän on usein murheelliset seuraukset. Esimerkiksi presidentti Boyd K. Packer on muistuttanut meitä: ”Me voisimme olla kuin isä, joka on päättänyt suoda kaiken perheelleen. Hän käyttää kaikki voimansa siihen tarkoitukseen ja onnistuu; ja vasta sitten hän huomaa, mitä perhe eniten tarvitsee: yhdessäolo perheenä on laiminlyöty. Ja hän korjaa murheellista satoa sen sijaan että voisi tuntea tyydytystä.” (”Vanhemmat Siionissa”, Liahona, tammikuu 1999, s. 25.)
Vanhempien, jotka ovat onnistuneet hankkimaan enemmän, on usein vaikea kieltäytyä hemmoteltujen lastensa vaatimuksista. On olemassa vaara, etteivät heidän lapsensa opi sellaisia tärkeitä arvoja kuin kova työ, tyydytyksen siirtäminen tuonnemmaksi, rehellisyys ja myötätunto. Varakkaat vanhemmat voivat kasvattaa ja kasvattavat sopeutuvaisia, rakastavia ja arvoja kunnioittavia lapsia, mutta vaivannäkö rajojen asettamiseksi, vähemmällä toimeen tulemiseksi ja niiden ansojen välttämiseksi, joita aina vain enemmän haluaminen tuo mukanaan, ei ole koskaan ollut vaikeampaa. On vaikea sanoa enemmälle ei, kun on varaa sanoa kyllä.
Vanhemmat ovat oikeutetusti huolissaan tulevaisuudesta. On vaikea kieltäytyä enemmistä urheiluvälineistä, enemmästä elektroniikasta, enemmistä harrastustunneista, joukkueisiin liittymisistä ja niin edelleen, kun vanhemmat uskovat, että jos lapset saavat niitä enemmän, se auttaa heitä selviytymään paremmin yhä kilpailuhenkisemmäksi käyvässä maailmassa. Nuoret tuntuvat haluavan enemmän osittain siksi, että he näkevät rajattoman paljon enemmän houkutuksia. Amerikan lastenlääkäriakatemia arvioi amerikkalaislasten näkevän yli 40 000 mainosta vuodessa.
Yhä harvemmat vanhemmat pyytävät lapsiaan tekemään kotitöitä, koska he ajattelevat, että nämä ovat jo näännyksissä ystäväpiirin ja koulun aiheuttamien paineiden takia. Mutta lapsilla, joille ei anneta vastuuta, on vaara, etteivät he opi koskaan sitä, että jokainen ihminen voi palvella ja että elämällä on muutakin tarkoitusta kuin heidän oma onnellisuutensa.
Tohtori Rachel Remen kertoo kirjassaan My Grandfather’s Blessings [Isoisäni siunaukset] siitä, kuinka hän ystävystyi erään avioparin ja heidän pienen poikansa Kennyn kanssa. Kun kirjailija meni käymään heillä, hän ja Kenny istuivat lattialla ja leikkivät pojan kahdella pikkuautolla. Joskus hän sai sen, josta puuttui lokasuoja, ja poika sen, josta puuttui ovi, tai päinvastoin. Kenny rakasti niitä autoja!
Kun eräs bensiiniasemaketju alkoi antaa pikkuautoja jokaisen tankkauksen yhteydessä, Rachel valjasti klinikkansa henkilökunnan käymään sen asemilla ja keräämään pikkuautoja. Kun Rachel sai kokoon kaikki merkit, hän pakkasi ne isoon laatikkoon Kennylle vietäväksi. Hän toivoi, ettei loukkaisi Kennyn vanhempia, jotka elivät melko vaatimattomasti. Kenny avasi innoissaan ison laatikon ja otti autot esiin yhden kerrallaan. Ikkunalaudat tulivat niitä täyteen, ja niitä riitti lattiallekin. Mikä kokoelma! Myöhemmin käydessään perheen luona Rachel huomasi, että Kenny vain tuijotti ulos ikkunasta. Kun hän kysyi Kennyltä: ”Mikä hätänä? Etkö pidä uusista autoistasi?”, poika katsoi hyvin hämillään maahan. ”Anteeksi, Rachel, mutta en taida osata rakastaa niin montaa autoa.” (Ks. ”Owning”, 2000, s. 60–61.)
Olemme kaikki kuulleet lapsista, jotka monta joululahja- tai syntymäpäivälahjapakettia avattuaan sanovat: ”Eikö ole enempää?” Kaikkien tämän ”enemmän-sukupolven” tarjoamien haasteiden keskellä pysyy voimassa jumalallinen neuvo opettaa lapsiamme ”ymmärtämään oppia parannuksesta, uskosta Kristukseen, elävän Jumalan Poikaan, ja kasteesta ja Pyhän Hengen lahjasta – – rukoilemaan ja vaeltamaan oikeamielisesti Herran edessä” ja viettämään sapatinpäivää ja pyhittämään se (OL 68:25, 28–29).
Sanojen enemmän ja vähemmän merkitys ei ole aina kristallinkirkas. Joskus vähemmän on todellisuudessa enemmän ja joskus enemmän voi olla vähemmän. Esimerkiksi se, että tavoittelee vähemmän materialismia, voi mahdollistaa enemmän perheyhteyttä. Enemmän lasten hemmottelua voi johtaa elämän tärkeiden arvojen vähempään ymmärtämiseen.
Joitakin elämänaloja ajatus ”mitä enemmän, sitä parempi” voi huomattavasti kehittää. Pyhä laulu ”Suo enemmän mulle” (MAP-lauluja, 76) muistuttaa meitä hyveistä, jotka ansaitsevat enemmän huomiotamme. Jeesus itse kertoi, mitä edellyttää se, että tulee pyhäksi kuin Vapahtaja. Hän sanoi: ”Minä tahdon, että te olisitte täydellisiä, niin kuin minä tai teidän taivaallinen Isänne on täydellinen” (3. Nefi 12:48).
Nöyryys on ehdottoman tärkeää Kristuksen kaltaiseksi tulemisessa. Ilman sitä ei voi kehittää muita tärkeitä hyveitä. Mormon totesi: ”Kukaan ei ole otollinen Jumalan edessä, paitsi sydämeltään sävyisät ja nöyrät” (Moroni 7:44). Nöyrtyminen on prosessi. Meitä pyydetään ottamaan joka päivä ristimme (ks. Luuk. 9:23). Ristin nostamisen ei pidä olla satunnainen toimi. Enemmän nöyryyttä ei merkitse heikkoutta, vaan se on ”asennoitumista ystävällisesti ja lempeästi. Se heijastaa varmuutta, voimaa ja tyyneyttä. Se heijastaa tervettä itseluottamusta ja aitoa itsehillintää.” (Neal A. Maxwell, ”Meekly Drenched in Destiny” julkaisussa Brigham Young University 1982–83 Fireside and Devotional Speeches, 1983, s. 2.) Kun meillä on enemmän nöyryyttä, Henki voi opettaa meitä.
Laulussa ”Suo enemmän mulle” esitetyt hyveet muodostavat muutamaan ryhmän. Jotkin ovat henkilökohtaisia tavoitteita, kuten enemmän pyhyyttä, kiitollisuutta, puhtautta, kelvollisuutta Herran valtakuntaan. Toiset taas keskittyvät vastoinkäymisiin. Niihin sisältyy enemmän kestävää mieltä vaivoissa, kaipuuta pois maailmasta ja Herran voimaa. Loput ankkuroivat meidät lujemmin Vapahtajaamme: enemmän turvautumista Vapahtajaan, kirkkauden toivoa, iloa Hänen palvelemisestaan, Hänen tuskansa ymmärtämistä, enemmän Hänen kaltaistaan pyhyyttä. Mitä enemmän näitä hyveitä, sitä parempi. Vähemmän ei ole toivottavaa.
Monet kokevat iloa Jeesuksen Kristuksen palveluksessa opettaessaan Hänen evankeliumiaan ja sen palauttamista ja todistamalla Vapahtajasta ja Hänen elämästään, palvelutyöstään ja sovituksestaan.
Eräs piirijohtajana toimiva lähetyssaarnaaja ihmetteli, miksi vanhin Parker, jonka lähetystyö oli päättymässä, oli niin menestyksekäs huolimatta siitä, ettei tämä oppinut keskusteluja ulkoa. Ymmärtääkseen, mistä oli kysymys, hän lähti yhdessä vanhin Parkerin kanssa opettamaan keskustelua. Vanhin Parkerin opetus oli niin sekavaa, että keskustelun päättyessä piirijohtaja oli hämmentynyt ja arveli opetettavasta perheestä tuntuvan samalta.
Siinä vaiheessa vanhin Parker kumartui eteenpäin ja laski kätensä perheenisän käsivarrelle. Sitten hän katsoi tätä suoraan silmiin, kertoi, kuinka paljon hän rakasti miestä ja tämän perhettä, ja lausui yhden nöyrimmistä ja voimallisimmista todistuksista, mitä piirijohtaja oli milloinkaan kuullut. Kun hän lopetti, oli jokaisen perheenjäsenen, myös isän, ja molempien vanhimpien silmissä kyyneleitä. Seuraavaksi vanhin Parker opetti isän rukoilemaan, ja he kaikki polvistuivat ja isä rukoili, että he kukin voisivat saada oman todistuksen, ja kiitti taivaallista Isää siitä suuresta rakkaudesta, jota hän tunsi. Kahden viikon kuluttua koko perhe kastettiin.
Myöhemmin vanhin Parker pyysi piirijohtajalta anteeksi sitä, ettei hän osannut keskusteluja. Hän kertoi, että ulkoa oppiminen oli hänelle vaikeaa, vaikka hän käytti siihen tuntikausia joka päivä. Hän sanoi, että ennen kunkin perheen opettamista hän polvistui rukoukseen ja pyysi taivaallista Isää siunaamaan häntä todistamaan niin, että ihmiset tuntisivat hänen rakkautensa ja Hengen ja tietäisivät, että heille opetetaan totuutta. (Ks. Allan K. Burgess ja Max H. Molgard, ”That Is the Worst Lesson I’ve Ever Heard” julkaisussa Sunshine for the Latter-day Saint Soul, 1998, s. 181–183.)
Mitä me voimme oppia tästä koruttomasta kertomuksesta? Luuletteko, että vanhin Parker tunsi tarvetta yrittää enemmän oppiakseen keskustelut? Onko mahdollista, että vanhin Parker tuli ymmärtämään, että rukouksilla täytyy olla päämäärä? Arveletteko, että hän anoi rukouksissaan enemmän voimaa voittaakseen vaikeudet? Olisiko se, ettei hän pystynyt oppimaan ulkoa, mahtanut tuoda kärsivällisyyttä koetuksissa ja nöyryyttä kärsimyksessä? Osoittiko hän suurta uskoa Vapahtajaan ja luottamusta Herraan? Aivan varmasti!
Viimeksi kuluneiden seitsemän viikon aikana Floridaa ja Meksikonlahden rantoja on koetellut neljä ankaraa hirmumyrskyä. Useimmat Karibianmeren valtiot ovat kokeneet laajaa tuhoa. Ruoasta, vaatteista ja suojasta on puutetta. Teillä ja pihoilla näkee suuret määrät tuhon jälkiä. Paikallinen infrastruktuuri on vaurioitunut tai suurten korjausten tarpeessa.
Olin viime viikolla Tallahasseessa Floridassa ja sain paljon kiitosta kirkon antamasta avusta tämän hätätilan vallitessa. Floridan kuvernööri Bush, varakuvernööri Toni Jennings, yhteistyötahot kuten Punainen Risti ja Pelastusarmeija sekä liittovaltion ja osavaltion pelastusviranomaiset ilmaisivat vilpittömän kiitollisuutensa teille, jotka olette antaneet työpanoksenne helpottaaksenne puhdistustöiden aiheuttamaa taakkaa, ja niille, jotka ovat tehneet lahjoituksia kirkon humanitaariseen rahastoon. Kiitos. Uskon, että olette kokeneet enemmän iloa ja tunteneet olevanne enemmän hyödyksi Herran palveluksessa.
Noudattaen samaa menettelyä, jota edellisinä viikonloppuina on eri paikkakunnilla toteutettu, yli kaksituhatta vapaaehtoista kaikkialta USA:n kaakkoisosista kokoontui viime viikonloppuna Floridan Pensacolaan auttamaan hurrikaani Ivanin jälkien korjaamisessa. He levittivät makuupussinsa seurakuntakeskusten, muiden kirkkojen ja jäsenten kotien lattioille. He hoitivat tuhansia työtehtäviä auttaen missä tahansa heitä tarvittiinkin. Lähetyssaarnaajat olivat mukana peittämässä paikallisen metodistikirkon katon sinisillä pressuilla, joita näkyy joka puolella. Ensimmäiset avunantajat, palomiehet ja poliisit, ilmaisivat kiitollisuutensa siitä, että kirkon jäseniä oli määrätty auttamaan heidän perheitään heidän ollessaan poissa.
Tämä kaikki saatiin aikaan samanaikaisesti kun hurrikaani Jeanne oli rantautumassa aiheutettuaan suurta tuhoa Haitissa ja eri puolilla Karibiaa. Kiitokset jälleen niille teistä, jotka annatte varojanne, ja niille, joiden kädet ovat keventäneet niin monien kuormia. Onnittelen teitä halustanne olla enemmän siunattuja ja pyhiä ja enemmän Vapahtajan kaltaisia. Tänä viikonloppuna 2 500 henkilöä auttaa hurrikaani Jeannen seurausten selvittämisessä.
Puhuessani kaipauksestamme saada enemmän en tosiaankaan ehdota, että omaksutte Dickensin luoman Scroogen roolimalliksenne hyvään vanhemmuuteen. Olen sitä mieltä, että perheiden ja yksittäisten ihmisten on tärkeätä tavoitella innokkaasti enemmän hyveitä, jotka ulottuvat tämän kuolevaisen elämän tuonne puolen. Rukous ja varovainen asenne ovat avain onnelliseen elämään yltäkylläisessä yhteiskunnassa ja ominaisuuksiin, joita koituu odottamisesta, jakamisesta, säästämisestä, kovasta työstä ja selviytymisestä sillä, mitä itsellä on. Siunattakoon meitä halulla ja kyvyllä ymmärtää, milloin enemmän on todellisuudessa vähemmän ja milloin enemmän on parempi. Jeesuksen Kristuksen pyhässä nimessä. Aamen.