Usko ja avaimet
Meidän on tiedettävä innoituksen kautta, että niillä, jotka johtavat ja palvelevat meitä, on pappeuden avaimet. Se edellyttää Hengen todistusta.
Eräässä kappelissa kaukana Salt Lake Citystä, paikassa, jossa kahdentoista koorumin jäsen harvoin käy, eräs isä tuli puheilleni. Hän talutti kädestä pientä poikaansa. Heidän päästyään luokseni hän katsoi poikaansa, kutsui tätä nimeltä ja sanoi nyökäten päätään minua kohti: ”Tämä on apostoli.” Saatoin päätellä isän äänensävystä, että hän toivoi poikansa tuntevan jotakin enemmän kuin että tämä vain tapasi arvostetun vieraan. Hän toivoi, että hänen poikansa tuntisi varmuutta siitä, että pappeuden avaimet olivat maan päällä Herran kirkossa. Hänen poikansa tarvitsee tuota vakaumusta yhä uudelleen. Poika tarvitsee sitä, kun hän avaa kirjeen joltakulta tulevalta profeetalta, jota hän ei ole koskaan nähnyt, ja kirjeessä hänet kutsutaan lähetystyöhön. Hän tarvitsee sitä, kun hän hautaa lapsen tai vaimon tai isän tai äidin. Hän tarvitsee sitä saadakseen rohkeutta noudattaa ohjeita palvella. Hän tarvitsee sitä lohdutukseen, jonka antaa luottamus ikuisesti sitovaan sinetöimisvoimaan.
Lähetyssaarnaajat kutsuvat nykyään samassa tarkoituksessa tutkijoita tapaamaan piispan tai seurakunnanjohtajan. He toivovat, että tutkijat tuntevat paljon enemmän kuin vain että he ovat tavanneet mukavan miehen tai jopa suurenmoisen miehen. Lähetyssaarnaajat rukoilevat, että tutkijat tulisivat vakuuttuneiksi siitä, että tällä tavallisentuntuisella miehellä on pappeuden avaimet Herran kirkossa. Tutkijat tarvitsevat sellaista vakaumusta, kun he astuvat kasteen vesiin. He tarvitsevat sitä, kun he maksavat kymmenykset. He tarvitsevat tuota vakaumusta, kun piispa saa innoitusta antaa heille jonkin tehtävän. He tarvitsevat sitä, kun he näkevät hänen johtavan sakramenttikokousta ja kun hän ravitsee heitä opettamalla evankeliumia.
Ja näin lähetyssaarnaajat ja isät ja me kaikki, jotka palvelemme muita tosi kirkossa, haluamme auttaa rakastamiamme ihmisiä saamaan kestävän todistuksen siitä, että Herran palvelijoilla Hänen kirkossaan on pappeuden avaimet. Puhun tänään rohkaistakseni kaikkia, jotka tekevät työtä juurruttaakseen ja vahvistaakseen tuota todistusta.
Joidenkin asioiden ymmärtäminen on avuksi. Ensiksi, Jumala tarjoaa herkeämättä ja anteliaasti pappeuden voiman siunauksia lapsilleen. Toiseksi, Hänen lastensa on itse valittava, haluavatko he tulla kelvollisiksi saamaan nuo siunaukset. Ja kolmanneksi, Saatana, vanhurskauden vihollinen, on alusta asti yrittänyt heikentää uskoa, jota tarvitaan pappeuden voiman mahdollistamien siunausten saamiseen.
Eräs viisas opettaja opetti minulle noita tosiasioita lähes 25 vuotta sitten. Puhuin muinaisessa teatterissa Efesossa. Kirkas auringonpaiste tulvi paikalle, jossa apostoli Paavali oli seissyt saarnaamassa. Aiheenani oli Paavali, apostoli, jonka Jumala oli kutsunut.
Yleisönä oli satoja myöhempien aikojen pyhiä. He olivat asettuneet kivisille penkkiriveille, joilla efesolaiset olivat istuneet yli tuhat vuotta aiemmin. Heidän joukossaan oli kaksi elävää apostolia, vanhin Mark E. Petersen ja vanhin James E. Faust.
Kuten voitte kuvitella, olin valmistautunut huolellisesti. Olin lukenut Apostolien teot ja sekä Paavalin että hänen apostolitovereidensa kirjoittamat kirjeet. Olin lukenut ja pohdiskellut Paavalin kirjettä efesolaisille.
Yritin parhaani mukaan osoittaa kunnioitusta Paavalille ja hänen viralleen. Puheen jälkeen muutama ihminen sanoi jotakin ystävällistä. Molemmat elävät apostolit kiittelivät monisanaisesti. Mutta myöhemmin vanhin Faust veti minut sivuun ja hymyillen sanoi lempeällä äänellä: ”Se oli hyvä puhe. Mutta jätit pois tärkeimmän asian, mitä olisit voinut sanoa.”
Kysyin häneltä, mikä se oli. Viikkoja myöhemmin hän suostui kertomaan minulle. Hänen vastauksensa on ollut minulle jatkuvana opetuksena.
Hän sanoi, että olisin voinut kertoa ihmisille, että jos pyhillä, jotka kuuntelivat Paavalia, olisi ollut todistus hänellä olleiden avaimien arvosta ja voimasta, niin kenties apostoleja ei olisi tarvinnut ottaa pois maan päältä.
Se sai minut palaamaan Paavalin kirjeeseen efesolaisille. Ymmärsin, että Paavali halusi ihmisten tuntevan sen pappeuden avainten ketjun merkityksen, joka ulottui Herralta Hänen apostoliensa kautta heihin, Herran kirkon jäseniin. Paavali yritti vahvistaa ihmisten todistusta noista avaimista.
Paavali todisti efesolaisille, että Kristus oli kirkkonsa johdossa. Ja hän opetti, että Vapahtaja rakensi kirkkonsa apostolien ja profeettojen perustukselle ja että näillä on kaikki pappeuden avaimet.
Opetustensa ja esimerkkinsä selkeydestä ja voimasta huolimatta Paavali tiesi, että luopumus tulisi. Hän tiesi, että apostolit ja profeetat otettaisiin pois maan päältä. Ja hän tiesi, että heidät palautettaisiin jonakin suurenmoisena päivänä tulevaisuudessa. Hän kirjoitti efesolaisille tuosta ajasta puhuen siitä, mitä Herra tekisi: ”[Aikojen täyttymisen taloudenhoitokaudella eli] määräajan tullessa – – hän oli yhdistävä Kristuksessa yhdeksi kaiken, mitä on taivaassa ja maan päällä.”1
Paavali odotti profeetta Joseph Smithin palvelutehtävää, jolloin taivaat avautuisivat jälleen. Niin tapahtui. Johannes Kastaja tuli ja antoi kuolevaisille Aaronin pappeuden ja enkelien palveluksen ja syntien anteeksisaamiseksi suoritettavan upotuskasteen avaimet.
Muinaiset apostolit ja profeetat palasivat ja antoivat Josephille ne avaimet, jotka heillä oli hallussaan kuolevaisuudessa. Kuolevaisia miehiä asetettiin pyhään apostolinvirkaan helmikuussa 1835. Pappeuden avaimet annettiin kahdelletoista apostolille vuoden 1844 maaliskuun loppupuolella.
Profeetta Joseph Smith tiesi kuolemansa olevan lähellä. Hän tiesi, että kallisarvoiset pappeuden avaimet ja apostolintehtävä eivät saisi enää kadota, eivätkä ne katoaisikaan.
Yksi apostoleista, Wilford Woodruff, jätti meille seuraavan selostuksen siitä, mitä Nauvoossa tapahtui, kun profeetta puhui kahdelletoista:
”Tuossa tilaisuudessa profeetta Joseph nousi seisomaan ja sanoi meille: ’Veljet, olen halunnut elää, jotta näkisin, kun tämä temppeli rakennetaan. En tule näkemään sitä eläessäni, mutta te tulette. Olen sinetöinyt päänne päälle kaikki Jumalan valtakunnan avaimet. Olen sinetöinyt teidän päällenne jokaisen avaimen, voiman, periaatteen, jonka taivaan Jumala on ilmoittanut minulle. Meninpä siis minne tahansa tai teinpä mitä tahansa, valtakunta lepää teidän varassanne.’”2
Jokainen Josephin jälkeen tullut profeetta Brigham Youngista presidentti Hinckleyyn on pitänyt hallussaan ja käyttänyt noita avaimia ja ollut pyhän apostolinviran haltija.
Mutta aivan kuten Paavalin aikoina, noiden pappeuden avainten voima meidän hyväksemme vaatii uskoamme. Meidän on tiedettävä innoituksen kautta, että niillä, jotka johtavat ja palvelevat meitä, on pappeuden avaimet. Se edellyttää Hengen todistusta.
Ja se riippuu todistuksestamme siitä, että Jeesus on Kristus ja että Hän elää ja johtaa kirkkoaan. Meidän on myös tiedettävä itse, että Herra on palauttanut kirkkonsa ja pappeuden avaimet profeetta Joseph Smithin kautta. Ja meillä on oltava Pyhän Hengen kautta saatu, usein elvytetty varmuus siitä, että nuo avaimet ovat siirtyneet keskeytyksettä elävälle profeetalle ja että Herra siunaa ja ohjaa kansaansa pappeuden avainten ketjussa, joka ulottuu vaarnan- ja piirinjohtajien ja piispojen ja seurakunnanjohtajien kautta meihin, olimmepa missä hyvänsä ja kuinka kaukana tahansa profeetoista ja apostoleista.
Se ei ole helppoa nykyään. Se ei ollut helppoa Paavalin päivinä. On aina ollut vaikeaa tunnustaa erehtyväisiä ihmisiä Jumalan valtuutetuiksi palvelijoiksi. Paavali on varmasti näyttänyt monien silmissä tavalliselta mieheltä. Joidenkuiden mielestä Joseph Smith-in hyväntuulinen luonteenlaatu ei sopinut heidän odotuksiinsa Jumalan profeetasta.
Saatana tekee aina työtään Jumalan pyhien keskuudessa heikentääkseen heidän uskoaan pappeuden avaimiin. Yksi tapa, jolla hän sen tekee, on kiinnittää huomio pappeuden avainten haltijoiden inhimillisyyteen. Sillä tavoin hän voi heikentää todistustamme ja siten leikata meidät irti siitä avainten ketjusta, jolla Herra sitoo meidät itseensä ja voi tuoda meidät ja perheemme kotiin luokseen ja taivaallisen Isämme luo.
Saatana onnistui hälventämään niiden miesten todistuksen, jotka olivat nähneet Joseph Smithin keralla taivaiden aukenevan ja kuulleet enkelien äänen. Heidän silmiensä ja korviensa todiste ei riittänyt, kun he eivät voineet enää tuntea todistusta, että pappeuden avaimet olivat yhä oikeutetusti Josephilla.
Meille varoitus on selkeä. Jos etsimme ihmisistä inhimillisiä heikkouksia, löydämme niitä aina. Kun keskitymme etsimään heikkouksia niistä, joilla on pappeuden avaimet, asetumme itse vaaralle alttiiksi. Kun me puhumme tai kirjoitamme muille sellaisista heikkouksista, me asetamme heidät vaaralle alttiiksi.
Elämme maailmassa, jossa vikojen etsiminen toisista näyttää olevan suosittu verinen urheilulaji. Se on ollut kauan poliittisen kampanjastrategian perusta. Se on monien televisio-ohjelmien teema ympäri maailmaa. Se myy sanomalehtiä. Aina kun tapaamme jonkun, ensimmäinen, miltei tiedostamaton reaktiomme on kenties etsiä vikoja.
Jotta pysyisimme juurtuneina Herran kirkkoon, me voimme ja meidän täytyy kouluttaa silmämme tunnistamaan Herran voima Hänen kutsumiensa veljien palvelutyössä. Meidän on oltava kelvollisia Pyhän Hengen toveruuteen. Ja meidän on rukoiltava Pyhän Hengen apua, jotta tietäisimme, että meitä johtavilla miehillä on tuo voima. Minä saan sellaisiin rukouksiin useimmin vastauksen silloin kun olen itse täysin mukana Herran palveluksessa.
Niin kävi erään katastrofin jälkimainingeissa. Eräänä kesäkuun päivänä Yhdysvaltain Idahossa murtui pato. Sen alapuolella oleville paikkakunnille vyöryi vesiseinämä. Tuhannet ihmiset, suurin osa myöhempien aikojen pyhiä, pakenivat kodeistaan mennäkseen turvaan.
Olin paikalla, kun ihmiset kohtasivat toipumisen kauhean urakan. Näin vaarnanjohtajan kokoavan piispansa johtamaan kansaa. Noina ensimmäisinä päivinä emme saaneet mitään johtoapua ulkopuolelta. Olin kokouksessa paikallisjohtajien kanssa, kun sinne saapui eräs johtaja liittovaltion katastrofivirastosta.
Hän yritti ryhtyä johtamaan kokousta. Hän alkoi luetella voimaperäisesti asioita, joita hänen mukaansa oli tehtävä. Hänen lukiessaan ääneen kunkin kohdan vaarnanjohtaja, joka istui hänen vieressään, sanoi hiljaa: ”Olemme jo tehneet niin.” Kun näin oli jatkunut viidestä kymmeneen minuuttia, viraston virkailija hiljeni ja istuutui. Hän kuunteli hiljaa, kun vaarnanjohtaja otti vastaan piispojen selonteot ja antoi ohjeita.
Seuraavan päivän kokoukseen liittovaltion katastrofiviraston virkailija saapui hyvissä ajoin. Hän istuutui huoneen takaosaan. Vaarnanjohtaja aloitti kokouksen. Hän otti vastaan lisää selontekoja ja antoi ohjeita. Muutaman minuutin kuluttua viraston virkailija, joka oli tullut paikalle suuren virastonsa koko arvovallan ja resurssien turvin, sanoi: ”Vaarnanjohtaja Ricks, mitä haluaisit meidän tekevän?”
Hän tunnisti voiman. Minä näin enemmän. Minä tunnistin niiden avaimien ja uskon olemassaolon, joka päästää valloilleen niiden voiman.
Niin kävi taas, kun eräs mies ja vaimo saapuivat takaisin kaupunkiin heti sen jälkeen kun pato oli murtunut. He eivät menneet kotiinsa. He menivät ensin etsimään piispansa. Tämä oli mudan tahrima johtaessaan jäseniään kotien kaivamisessa esiin mudasta. He kysyivät, mitä hän haluaisi heidän tekevän.
He ryhtyivät työhön. Paljon myöhemmin he kävivät pikaisesti tarkistamassa oman talonsa kohtalon. Se oli poissa. Niinpä he palasivat työhön auttamaan missä tahansa heidän piispansa pyysi apua. He tiesivät, minne mennä saamaan Herran ohjeita palvelutyöhön Hänen kirkossaan.
Opin silloin kuten olen oppinut siitä lähtien, kuinka Siionin vaarnoista tulee turvapaikkoja. Niistä tulee kuin suuri perhe, joka on yhtä ja välittää toisistaan. Se on yksinkertaisen uskon seurausta.
Uskon vuoksi heidät kastetaan ja he ottavat vastaan Pyhän Hengen. Kun he pitävät edelleen käskyt, tuosta lahjasta tulee jatkuva. He voivat tunnistaa hengellisiä asioita. Tulee helpommaksi nähdä Jumalan voiman tekevän työtään tavallisten ihmisten kautta, jotka Jumala kutsuu palvelemaan ja johtamaan heitä. Sydämet pehmenevät. Muukalaisista tulee Herran valtakunnassa samaan kansaan kuuluvia, joita yhdistävät rakastavat siteet.
Sellainen onnellinen olotila ei kestä ilman jatkuvaa uskon uudistamista. Rakastamamme piispa vapautetaan, samoin kuin vaarnanjohtaja. Apostolit, joita seuraamme uskossa, otetaan kotiin sen Jumalan luo, joka on kutsunut heidät.
Noiden jatkuvien muutosten myötä tulee suuri mahdollisuus. Me voimme toimia niin, että olemme kelvollisia saamaan ilmoitusta, jonka avulla tiedämme, että Jumala siirtää avaimet henkilöltä toiselle. Me voimme pyrkiä saamaan tuon kokemuksen yhä uudelleen. Ja meidän täytyy tehdä niin, jotta saisimme siunauksia, jotka Jumalalla on meitä varten ja joita Hän haluaa meidän tarjoavan muille.
Vastaus rukouksiinne ei todennäköisesti ole niin dramaattinen kuin se oli silloin, kun jotkut näkivät Brigham Youngin puhuessaan ottavan marttyyrikuoleman kokeneen profeetta Joseph Smithin ulkomuodon. Mutta se voi olla yhtä varma. Ja tuon hengellisen varmuuden myötä tulee rauha ja voima. Tiedätte jälleen, että tämä on Herran tosi ja elävä kirkko, että Hän johtaa sitä asetettujen palvelijoidensa kautta ja että Hän pitää meistä huolta.
Jos riittävä määrä meitä osoittaa uskoa ja saa sellaisen varmuuden, Jumala kohottaa niitä, jotka johtavat meitä, ja siunaa myös meidän elämäämme ja perhettämme. Meistä tulee sitä, mitä Paavali halusi niin kovasti palvelemilleen ihmisille, ”kiviä siinä rakennuksessa, jonka perustuksena ovat apostolit ja profeetat ja jonka kulmakivenä on itse Kristus Jeesus”.3
Todistan, että tiedän Jeesuksen Kristuksen olevan Vapahtajamme ja että Hän elää. Tiedän, että Hän on kallio, jolla tämä Hänen tosi kirkkonsa seisoo. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.