Naiset elämässämme
Kuinka kiitollinen olenkaan, kuinka kiitollisia varmasti me kaikki olemme naisista elämässämme.
Veljeni ja sisareni, puheeni aluksi pyydän teiltä kärsivällisyyttä, sillä haluan sanoa jotakin henkilökohtaista. Puoli vuotta sitten konferenssimme päättyessä mainitsin, että rakas kumppanini 67 vuoden ajalta oli vakavasti sairaana. Hän nukkui pois kaksi päivää myöhemmin. Silloin oli 6. huhtikuuta, merkittävä päivä meille kaikille tässä kirkossa. Haluan julkisesti kiittää työlleen omistautuneita lääkäreitä ja suurenmoisia sairaanhoitajia, jotka hoitivat häntä hänen viimeisen sairautensa aikana.
Lapseni ja minä olimme hänen vuoteensa vierellä, kun hän siirtyi rauhallisesti ikuisuuteen. Kun pitelin häntä kädestä ja näin kuolevaisen elämän poistuvan hänen sormistaan, tunnustan olleeni murtunut. Ennen kuin menimme naimisiin, hän oli ollut unelmieni tyttö, käyttääkseni silloin suositun laulun sanoja. Hän oli rakas kumppanini enemmän kuin kaksi kolmannesta vuosisadasta, vertaiseni Herran edessä, itse asiassa parempi kuin minä. Ja nyt vanhalla iälläni hänestä on jälleen tullut unelmieni tyttö.
Hänen kuolemaansa seurasi heti valtava rakkauden tulva eri puolilta maailmaa. Lähetettiin suuria määriä kauniita kukkatervehdyksiä. Hänen nimissään tehtiin runsaita lahjoituksia jatkuvaan koulutusrahastoon ja hänen mukaansa nimetyn oppituolin hyväksi Brigham Youngin yliopistossa. Kirjeitä oli kirjaimellisesti satoja. Meillä on laatikoita, jotka ovat täynnä kirjeitä monilta tutuiltamme ja hyvin monilta sellaisilta, joita emme tunne. Niissä kaikissa kerrotaan ihailusta häntä kohtaan sekä myötätunnosta ja rakkaudesta meitä kohtaan, jotka hän jätti jälkeensä.
Pahoittelemme, ettemme ole kyenneet vastaamaan henkilökohtaisesti näihin moniin surunvalitteluihin. Siksi käytän nyt tätä tilaisuutta kiittääkseni teitä jokaista suurenmoisesta ystävällisyydestänne meitä kohtaan. Todella, todella suuri kiitos teille, ja antakaa anteeksi, ettemme ole kyenneet vastaamaan. Tehtävä on ollut meille ylivoimainen, mutta osanottonne on tuonut lempeän lohdun tuulahduksen murheelliseen aikaamme.
Olen kiitollinen voidessani sanoa, etten voi muistaa pitkän yhteisen elämämme varrelta yhtään vakavaa riitaa. Pieniä mielipide-eroja toisinaan kylläkin mutta ei mitään luonteeltaan vakavaa. Uskon, että avioliittomme on ollut niin idyllinen kuin kenenkään voi ylipäätään olla.
Ymmärrän, että monia teistä on siunattu samalla tavoin, ja onnittelen teitä mitä lämpimimmin, sillä kaiken kaikkiaan ei ole olemassa rikkaampaa suhdetta kuin miehen ja vaimon kumppanuus eikä ole mitään sellaista, mikä vaikuttaisi merkittävämmin hyvään tai pahaan kuin avioliiton loppumattomat seuraukset.
Näen noita seurauksia jatkuvasti. Näen sekä kauneutta että murhenäytelmiä. Ja siksi olen päättänyt sanoa tänään muutaman sanan naisista elämässämme.
Aloitan maailman luomisesta.
Luemme Ensimmäisestä Mooseksen kirjasta sekä Kallisarvoisen helmen Mooseksen kirjasta tuosta suuresta, ainutlaatuisesta ja merkittävästä tapahtumasta. Kaikkivaltias oli tuon luomisen arkkitehti. Hänen johdollaan Hänen rakas Poikansa, suuri Jehova, toteutti sen apunaan ylienkeli Mikael.
Ensin muodostettiin taivas ja maa, jonka jälkeen erotettiin valo pimeydestä. Vedet siirrettiin pois maalta. Sitten tuli kasvillisuus ja sen jälkeen eläimet. Sitten seurasi kaiken kruunaava ihmisen luominen. Ensimmäisessä Mooseksen kirjassa sanotaan: ”Jumala katsoi kaikkea tekemäänsä, ja kaikki oli hyvää” (1. Moos. 1:31).
Mutta luominen ei ollut vielä päätöksessään.
”Mutta [Aadamille] ei löytynyt sopivaa kumppania.
Silloin Herra Jumala vaivutti ihmisen syvään uneen ja otti hänen nukkuessaan yhden hänen kylkiluistaan ja täytti kohdan lihalla.
Herra Jumala teki tästä kylkiluusta naisen ja toi hänet miehen luo.
Ja mies sanoi: – Tämä se on! Tämä on luu minun luustani ja liha minun lihastani. Naiseksi häntä sanottakoon.” (1. Moos. 2:20–23.)
Ja niin Eevasta tuli Jumalan viimeinen luomus, suurenmoinen loppusilaus kaikelle sille ihmeelliselle työlle, mitä oli tehty aiemmin.
Vaikka naisen luomiselle annettiin hyvin tärkeä sija, häntä on hyvin usein aikojen saatossa pidetty toisarvoisena. Häntä on nöyryytetty. Häntä on paneteltu. Häntä on orjuutettu. Häntä on laiminlyöty. Ja silti muutamat pyhien kirjoitusten suurenmoisimmista henkilöistä ovat olleet nuhteettomia, paljon aikaansaaneita ja uskovia naisia.
Meillä on Vanhan testamentin Ester, Noomi ja Ruut. Meillä on Mormonin kirjan Saria. Meillä on Maria, itse maailman Lunastajan äiti. Meillä on hänet, Jumalan valittu, jota Nefi kuvaili kaikkia muita neitsyitä kauniimmaksi ja ihanammaksi (ks. 1. Nefi 11:15).
Maria oli se, joka kantoi Jeesus-lapsen Egyptiin pelastaakseen tämän hengen Herodeksen vihalta. Maria oli se, joka hoivasi Jeesusta tämän lapsuudessa ja nuoruudessa. Maria seisoi Jeesuksen edessä, kun tämän tuskien runtelema ruumis riippui ristillä Golgatan kukkulalla. Kärsimyksessään Jeesus sanoi hänelle: ”Nainen, tämä on poikasi!” Ja pyytäessään apostoliaan huolehtimaan hänestä Jeesus sanoi: ”Tämä on äitisi!” (Joh. 19:26–27.)
Jeesuksen elämän tapahtumissa ovat mukana Maria ja Martta ja Magdalan Maria. Juuri hän tuli haudalle tuona ensimmäisenä pääsiäisaamuna. Ja hänelle, naiselle, Jeesus ilmestyi ensimmäiseksi ylösnousseena Herrana. Vaikka Jeesus asetti naisen hyvin tärkeään asemaan, miksi niin monet miehet, jotka tunnustavat Hänen nimeään, eivät tee niin?
Suuressa suunnitelmassaan, kun Jumala loi alussa ihmisen, Hän loi kaksi sukupuolta. Tuon kaksijakoisuuden jalostava ilmaus näkyy avioliitossa. Toinen täydentää toista. Paavali ilmaisi asian näin: ”Herran edessä ei kuitenkaan ole naista ilman miestä eikä miestä ilman naista” (1. Kor. 11:11).
Ei ole olemassa mitään muuta järjestystä, joka vastaisi Kaikkivaltiaan jumalallisia tarkoituksia. Mies ja nainen ovat Hänen luomistöitään. Se, että heitä on kaksi, on Hänen suunnitelmansa mukaista. Heidän toisiaan täydentävä suhteensa ja täydentävät tehtävänsä ovat olennaisia Hänen tarkoituksilleen. Toinen on epätäydellinen ilman toista.
Tiedän, että meillä on keskuudessamme monia suurenmoisia naisia, joilla ei ole mahdollisuutta solmia avioliittoa. Mutta heidänkin vaikutuksensa on suunnaton. He palvelevat kirkkoa uskollisesti ja taitavasti. He opettavat järjestöissä. He palvelevat virkailijoina.
Koin tässä eräänä päivänä jotakin erittäin kiinnostavaa. Johtavat auktoriteetit olivat kokouksessa, ja Apuyhdistyksen ylin johtokunta oli siellä kanssamme. Nämä kyvykkäät naiset nousivat seisomaan neuvostomme huoneessa ja kertoivat meille huoltotyön periaatteista ja siitä, kuinka auttaa vaikeuksissa olevia. Asemamme tämän kirkon virkailijoina ei vähentynyt siitä, mitä he tekivät. Kykymme palvella lisääntyivät.
On joitakuita miehiä, jotka ylimielisyyden hengessä ajattelevat olevansa parempia kuin naiset. He eivät näytä ymmärtävän, etteivät he olisi olemassa, ellei heidän äitinsä olisi synnyttänyt heitä. Kun he tuovat esiin paremmuuttaan, he halventavat äitiään. On sanottu: ”Mies ei voi halventaa naista halventamatta itseään. Hän ei voi kohottaa naista kohottamatta samalla itseään.” (Alexander Walker, julkaisussa Elbert Hubbard’s Scrap Book, 1923, s. 204.)
Kuinka totta se onkaan. Näemme tuon halventamisen katkeria hedelmiä kaikkialla ympärillämme. Avioero on yksi sen seurauksista. Tämä paha riehuu valtoimenaan kaikkialla yhteiskunnassamme. Se on seurausta siitä, etteivät ihmiset kunnioita aviopuolisoaan. Se näkyy välinpitämättömyytenä, arvosteluna, kaltoin kohtelemisena, hylkäämisenä. Me kirkossa emme ole siltä turvassa.
Jeesus on sanonut: ”Minkä Jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako” (Matt. 19:6).
Tässä käytetään sanaa ihminen, mutta totuus on, että pääosin juuri miehet ovat niitä, jotka saavat aikaan avioeroon johtavat olosuhteet.
Oltuani vuosien varrella tekemisissä satojen avioerotilanteiden kanssa olen varma siitä, että yhden ainoan tavan omaksuminen tekisi enemmän kuin kaikki muut yhteensä tämän vakavan ongelman ratkaisemiseksi.
Jos jokainen aviomies ja jokainen aviovaimo tekisi jatkuvasti kaiken voitavansa taatakseen kumppaninsa hyvinvoinnin ja onnen, avioeroja olisi hyvin vähän, jos ollenkaan. Koskaan ei kuultaisi riitelyä. Kumpikaan ei syyttäisi toista. Ei olisi vihanpurkauksia, vaan rakkaus ja huolenpito astuisivat huonon kohtelun ja ilkeyksien sijaan.
Monia vuosia sitten lauloimme suosittua laulua, jonka sanat kuuluivat näin:
Haluan olla onnellinen.
Mutta en voi olla onnellinen
Ennen kuin teen sinutkin onnelliseksi.
(Irving Caesar, ”I Want to be Happy”, 1924)
Miten totta se onkaan.
Jokainen nainen on Jumalan tytär. Ette voi loukata häntä loukkaamatta Jumalaa. Pyydän hartaasti tämän kirkon miehiä etsimään ja vaalimaan sitä jumalallisuutta, jota on kumppanissanne. Siinä määrin kuin niin tapahtuu, perhe-elämässä on sopusointua, rauhaa, rikkautta, huolehtivaa rakkautta.
Hyvin presidentti McKay muistutti meitä siitä, että ”mikään muu menestys ei voi korvata epäonnistumista kotona” (L. Tom Perryn lainaamana artikkelissa ”Isyys, iankaikkinen kutsumus”, Liahona, toukokuu 2004, s. 72).
Samoin totuus, josta presidentti Lee muistutti meitä: ”Tärkeintä, mitä koskaan teette – –, on se, mitä teette oman kotinne seinien sisäpuolella” (Dallin H. Oaksin lainaamana artikkelissa ”Apuyhdistys ja kirkko”, Valkeus, heinäkuu 1992, s. 36).
Useimpia aviollisia ongelmia ei hoideta avioerolla. Niitä hoidetaan parannuksella ja anteeksiannolla, ystävällisyydellä ja huolenpidon ilmaisemisella. Niitä hoidetaan soveltamalla kultaista sääntöä käytäntöön.
On erittäin kaunis näky, kun nuori mies ja nuori nainen tarttuvat toisiaan kädestä alttarin ääressä tehden liiton Jumalan edessä, että he kunnioittavat ja rakastavat toinen toistaan. Kuinka synkkä kuva sitten onkaan, kun muutamaa kuukautta tai muutamaa vuotta myöhemmin kuullaan loukkaavia huomautuksia, ilkeitä ja teräviä sanoja, huutoa, katkeria syytöksiä.
Niin ei tarvitse olla, rakkaat veljeni ja sisareni. Me voimme kohota elämässämme näiden heikkojen ja surkeiden alkuvoimien yläpuolelle (ks. Gal. 4:9). Me voimme etsiä ja tunnistaa toisissamme sen jumalallisen luonteen, jonka olemme saaneet taivaallisen Isämme lapsina. Me voimme elää yhdessä Jumalan asettamassa avioliittomallissa saavuttaen sen, mihin meillä on kykyjä, jos me harjoitamme itsekuria ja pidättäydymme yrittämästä kouluttaa kumppaniamme.
Naiset elämässämme ovat Jumalan luomia, ja heille on annettu tiettyjä ominaisuuksia, jumalallisia ominaisuuksia, jotka saavat heidät osoittamaan ystävällisyyttä ja rakkautta ympärillään olevia kohtaan. Me voimme rohkaista heitä siinä, jos me annamme heille tilaisuuden ilmaista niitä kykyjä ja taipumuksia, joita heissä on. Vanhalla iällämme rakas kumppanini sanoi minulle eräänä iltana vaivihkaa: ”Sinä olet aina antanut minulle siivet, joilla lentää, ja olen rakastanut sinua sen vuoksi.”
Tunsin kerran miehen, joka on jo siirtynyt rajan taa, mutta joka halusi ehdottomasti tehdä kaikki päätökset vaimonsa ja lastensa puolesta. He eivät voineet ostaa kenkäparia ilman häntä. He eivät voineet käydä pianotunneilla. He eivät voineet palvella kirkossa ilman hänen suostumustaan. Olen sittemmin nähnyt, mitä tuosta asenteesta on seurannut, eikä se ole hyvää.
Isäni ylisti aina auliisti äitiäni. Me lapset tiesimme hänen rakastavan äitiä siitä, kuinka hän kohteli äitiä. Hän mukautui äidin pyyntöihin. Ja olen iäti syvästi kiitollinen hänen esimerkistään. Monia meistä on siunattu samalla tavoin.
Voisin jatkaa, mutta se ei ole välttämätöntä. Haluan vain tähdentää sitä suurta, merkittävää totuutta, että me kaikki olemme Jumalan lapsia, sekä poikia että tyttäriä, veljiä että sisaria.
Rakastanko minä isänä tyttäriäni vähemmän kuin rakastan poikiani? En. Jos olen syyllistynyt jonkinlaiseen puolueellisuuteen, niin se on tyttärieni hyväksi. Olen sanonut, että kun mies tulee vanhaksi, hänellä on syytä olla tyttäriä ympärillään. He ovat niin ystävällisiä ja hyviä ja huomaavaisia. Voinen sanoa, että poikani ovat kyvykkäitä ja viisaita. Tyttäreni ovat älykkäitä ja ystävällisiä. Ja sen vuoksi ”minun maljani on ylitsevuotavainen” (Ps. 23:5).
Naiset ovat hyvin välttämätön osa onnensuunnitelmaa, jonka taivaallinen Isämme on suunnitellut meitä varten. Suunnitelma ei voi toimia ilman heitä.
Veljet, maailmassa on liian paljon murhetta. On liian paljon kurjuutta ja murhetta ja särkyneitä sydämiä. On aivan liian paljon kyyneliä, joita surevat vaimot ja tyttäret vuodattavat. On aivan liian paljon välinpitämättömyyttä ja laiminlyöntejä ja epäystävällisyyttä.
Jumala on antanut meille pappeuden, ja tuota pappeutta on harjoitettava vain ”taivuttelemalla, pitkämielisyydellä, lempeydellä, sävyisyydellä ja vilpittömällä rakkaudella, ystävällisyydellä ja puhtaalla tiedolla, joka avartaa sielua suuresti vailla teeskentelyä ja vailla vilppiä” (OL 121:41–42).
Kuinka kiitollinen olenkaan, kuinka kiitollisia varmasti me kaikki olemme naisista elämässämme. Jumala siunatkoon heitä. Virratkoon Hänen suuri rakkautensa heidän päälleen ja kruunatkoon heidät loisteella ja kauneudella, laupeudella ja uskolla. Ja virratkoon Hänen Henkensä meidän miesten päälle ja johtakoon meidät kohtelemaan heitä aina arvostaen, kiitollisina, rohkaisten, voimistaen, hoivaten ja rakastaen, sillä siitä Lunastajamme ja Herramme evankeliumissa on kyse. Tätä rukoilen nöyrästi Jeesuksen Kristuksen pyhässä nimessä. Aamen.