Puolustus ja suoja
Me puhumme kirkosta suojanamme, puolustuksenamme. Kirkossa on varmuus ja turva.
Heinäkuun 26. päivänä 1847, kolmantena päivänä laaksoon saapumisestaan (toinen päivä oli ollut lepopäivä), Brigham Young ja eräät kahdentoista koorumin jäsenistä sekä muutamat muut kiipesivät eräälle kukkulalle, joka sijaitsee noin puolentoista mailin päässä siitä, missä nyt seison. He pitivät sitä hyvänä paikkana kohottaa merkkiviiri kansakunnille. Heber C. Kimballilla oli kaulassaan keltainen huivi. He sitoivat sen Willard Richardsin kävelykeppiin ja heiluttivat sitä korkealla ilmassa, merkkiviirinä kansakunnille. Brigham Young antoi paikalle nimen Ensign Peak, ’merkkiviirihuippu’.1
Sitten he laskeutuivat kuluneiden vankkuriensa luo, niiden vähien tavaroiden luo, joita he olivat kuljettaneet 2 000 mailia [3 400 km] ja heidän matkasta väsyneiden seuralaistensa luo. Heille antoi voimaa nimenomaan se, mitä he tiesivät – ei se, mitä he omistivat.
He tiesivät, että he olivat Herran Jeesuksen Kristuksen apostoleja. He tiesivät, että he olivat saaneet pappeuden enkelisanansaattajilta. He tiesivät, että heillä oli ne käskyt ja ne liitot, joilla tarjota koko ihmiskunnalle mahdollisuus iankaikkiseen pelastukseen ja korotukseen. He olivat varmoja siitä, että heidän kanssaan oli Pyhän Hengen innoitus.
Kiireisinä he kyntivät maata puutarhoja varten ja pystyttivät suojia pian koittavan talven varalle. He tekivät valmisteluja muita varten, jotka olivat jo preerialla tulossa heidän jäljessään tähän uuteen kokoontumispaikkaan.
Ilmoitus, joka oli kirjoitettu muistiin yhdeksän vuotta aikaisemmin, käski heitä: ”Nouskaa ja loistakaa, jotta valonne olisi viirinä kansakunnille
ja jotta yhteen kokoontuminen Siionin maahan ja sen vaarnoihin olisi puolustukseksi ja suojaksi myrskyltä ja vihalta, kun sitä vuodatetaan laimentamattomana koko maan päälle” (OL 115:5–6).
Heidän oli määrä olla valona, viirinä.
Ilmoituksen vahvistama viiri [engl. standard; myös tasovaatimus, mittapuu, malli, suom. huom.] sisältyy pyhiin kirjoituksiin Jeesuksen Kristuksen evankeliumin oppien kautta. Evankeliumin mukaisen elämän periaatteet, joita noudatamme, perustuvat oppiin, ja tasovaatimukset ovat sopusoinnussa periaatteiden kanssa. Meitä sitovat tasovaatimuksiin liitot, sen mukaisesti kuin niitä ovat evankeliumin toimitusten kautta antaneet ne, jotka ovat saaneet pappeuden ja valtuuden avaimet.
Nuo uskolliset veljet eivät olleet vapaita – emmekä mekään ole vapaita – muuttamaan tasovaatimuksia tai olemaan välittämättä niistä. Meidän täytyy elää niiden mukaan.
Tilannetta ei ratkaisisi se, että yksinkertaisesti sanoisi, ettei niillä ole väliä. Me kaikki tiedämme, että niillä on väliä, sillä koko ihmiskunta on saanut ”kylliksi opetusta erottaakseen hyvän pahasta” (2. Nefi 2:5).
Jos teemme parhaamme, meidän ei pitäisi masentua. Kun epäonnistumme tai hairahdumme, kuten meille saattaa käydä, niin aina on olemassa parannuksen ja anteeksiannon lääke.
Meidän on määrä opettaa lapsillemme moraalia koskevat tasovaatimukset, jotta välttäisimme kaikkea moraalittomuutta. Heidän kuolevaisen kehonsa sisällä olevia kallisarvoisia voimia ”tulee käyttää ainoastaan miehen ja naisen kesken, jotka on laillisesti vihitty aviomieheksi ja vaimoksi”.2 Meidän tulee olla avioliitossa täysin uskollisia.
Meidän on määrä noudattaa kymmenysten lakia. Me huolehdimme velvollisuuksistamme kirkossa. Me kokoonnumme joka viikko sakramenttikokoukseen uudistamaan liitot ja ansaitsemaan lupaukset, jotka mainitaan noissa yksinkertaisissa ja pyhissä rukouksissa leivän ja veden siunaamiseksi. Meidän on määrä kunnioittaa pappeutta ja olla kuuliaisia liitoille ja toimituksille.
Nuo veljet Ensign Peakin laella tiesivät, että heidän tuli elää tavallista elämää ja pitää Kristuksen kuva painuneena kasvoihinsa (ks. Alma 5:14).
He ymmärsivät, että vaarnojen oli määrä olla puolustuksena ja suojana, mutta siihen aikaan maan päällä ei ollut yhtäkään vaarnaa. He tiesivät, että heidän tehtävänään oli perustaa Siionin vaarnoja jokaisen kansakunnan keskuuteen maan päällä.
Kenties he miettivät, millainen myrsky tai millaista vihaa voitaisiin vuodattaa, jota he eivät olisi jo kokeneet. He olivat kestäneet armotonta vastustusta, väkivaltaa, terrorismia. Heidän kotejaan oli poltettu, heidän omaisuuttaan anastettu. Heidät oli ajettu kodeistaan yhä uudestaan. He tiesivät silloin, kuten me tiedämme nyt, ettei vastustukselle olisi mitään loppua. Sen luonne muuttuu, mutta se ei koskaan lopu. Mitään loppua ei olisi sille, millaisia haasteita varhaiset pyhät kohtaisivat. Uudet haasteet olisivat erilaisia – mutta eivät missään tapauksessa vähäisempiä – kuin ne, joista he olivat jo selviytyneet.
Nykyään Siionin vaarnoja on tuhansia, ja niitä on kaikkialla maailmassa. Jäseniä on miljoonia, ja määrä kasvaa koko ajan. Kumpaakaan ei voi pidätellä, sillä tämä on Herran työtä. Nykyään jäseniä asuu 160 maassa ja he puhuvat yli 200 kieltä.
Jotkut elävät tuntien hiljaista pelkoa siitä, mikä odottaa meitä ja kirkkoa maailmassa. Maailma muuttuu moraalin ja hengellisyyden suhteen yhä synkemmäksi. Jos kokoonnumme kirkkoon, elämme evankeliumin yksinkertaisten periaatteiden mukaan, noudatamme korkeaa moraalia, pidämme viisauden sanan, huolehdimme pappeustehtävistämme ja muista tehtävistämme, niin silloin meidän ei tarvitse elää pelossa. Viisauden sana on avain sekä fyysiseen terveyteen että ilmoitukseen. Välttäkää teetä, kahvia, alkoholia, tupakkaa ja huumeita.
Voimme asua missä haluamme, tehden parhaamme ansaitaksemme elantomme, olipa se vaatimaton tai yltäkylläinen. Olemme vapaita elämään niin kuin mielimme, varmoina Kaikkivaltiaan hyväksynnästä ja jopa avusta, luottaen siihen, että saamme jatkuvaa hengellistä opastusta.
Jokainen vaarna on puolustus ja suoja ja viiri. Vaarna on omavarainen kaiken sen suhteen, mitä tarvitaan niiden pelastukseksi ja korotukseksi, jotka tulevat sen vaikutuspiiriin, ja temppelit ovat yhä lähempänä.
Vastustukselle ei ole ollut loppua. Meistä ja historiastamme on esiintynyt väärinkäsityksiä ja virheellisiä kuvauksia. Jotkin niistä ovat alhaisia ja epäilemättä vastoin Jeesuksen Kristuksen opetuksia ja Hänen evankeliumiaan. Toisinaan papit, jopa uskonnolliset järjestöt, vastustavat meitä. He tekevät sellaista, mitä me emme koskaan tekisi. Me emme hyökkää tai arvostele tai vastusta muita kuten he meitä.
Yhä nykyäänkin on niitä järjettömiä kertomuksia, joita kerrotaan eteenpäin ja toistetaan niin monia kertoja, että niihin aletaan uskoa. Yksi typerimmistä kertomuksista on, että mormoneilla on sarvet.
Vuosia sitten olin erään collegen symposiumissa Oregonissa. Läsnä olivat katolinen piispa, rabbi, episkopaalinen pappi, evankelinen pappi, unitaarinen pappi ja minä itse.
Aamupalan isäntänä toimi oppilaitoksen rehtori tohtori Bennett. Yksi heistä kysyi, kenet vaimoista olin tuonut mukanani. Kerroin heille, ettei minulla ollut kuin yksi. Hetken ajan luulin, että olisin yksin nolaamisen kohteena. Sitten joku kysyi katoliselta piispalta, oliko tämä tuonut vaimonsa.
Seuraava kysymys tuli tohtori Bennettiltä minulle: ”Onko totta, että mormoneilla on sarvet?”
Hymyilin ja sanoin: ”Kampaan hiukseni niin, etteivät ne näy.”
Tohtori Bennett, joka oli aivan kalju, laittoi kummatkin kätensä päänsä päälle ja sanoi: ”Vai niin! Minusta ei kyllä saa mormonia!”
Kaikkein kummallisinta on se, kun muutoin älykkäät ihmiset väittävät, ettemme ole kristittyjä. Tämä osoittaa, että he tietävät meistä hyvin vähän tai eivät ollenkaan. Se, ettei itseään voi kohottaa painamalla muita alas, on tosi periaate.
Jotkut luulevat, että meidän korkeat tasovaatimuksemme estävät kasvua. Asia on juuri päinvastoin. Korkeat tasovaatimukset ovat magneetti. Me olemme kaikki Jumalan lapsia, jotka tuntevat vetoa totuuteen ja hyvään.
Edessämme on haaste kasvattaa perhe maailmassa, jota saartavat pahuuden synkkenevät pilvet. Jotkut jäsenistämme ovat huolissaan, ja toisinaan he ihmettelevät: Onko mitään paikkaa, minne voi paeta sitä kaikkea? Onko mitään muuta kaupunkia tai osavaltiota tai maata, missä on turvallista, mistä voi löytää turvapaikan? Vastaus on yleensä kielteinen. Puolustus ja suoja on siellä, missä jäsenemme nykyään asuvat.
Mormonin kirja profetoi: ”Niin, ja silloin työ alkaa kaikkien kansakuntien keskuudessa Isän raivatessa tien, niin että hänen kansansa voidaan koota kotiin perintömaahansa” (3. Nefi 21:28).
Ne, jotka tulevat maailmasta kirkkoon ja jotka pitävät käskyt, kunnioittavat pappeutta ja ovat aktiivisia, ovat löytäneet suojan.
Muutama viikko sitten yhdessä kokouksistamme vanhin Robert C. Oaks, yksi seitsemänkymmenen koorumien johtokunnan johtajista (eläkkeellä oleva neljän tähden kenraali ja Naton ilmavoimien komentaja Keski-Euroopassa), muistutti meitä sopimuksesta, jonka 10 valtiota allekirjoitti sotalaiva Missourin kannella Tokionlahdella 2. syyskuuta 1945 ja joka päätti toisen maailmansodan. Jotkut meistä olivat siihen aikaan Aasiassa. Vanhin (kenraali) Oaks sanoi näin: ”En pysty edes kuvittelemaan nykypäivän tilannetta, jossa sellainen kokous voitaisiin pitää tai sellainen sopimus voitaisiin allekirjoittaa sen sodan päättämiseksi, jota käydään terrorismia ja pahuutta vastaan ja jossa olemme mukana. Se ei ole sellaista sotaa.”
Meidän ei pidä pelätä – edes maailmassa, missä vihamielisyydet eivät koskaan lopu. Vastustuksen sota, josta on profetoitu ilmoituksissa, jatkuu nykyään. Meidän on tarkoitus olla onnellisia ja myönteisiä. Meidän ei pidä pelätä. Pelko on uskon vastakohta.
Me tiedämme, että aktiivisuus kirkossa keskittyy perheeseen. Missä tahansa jäseniä on maailmassa, heidän tulee perustaa perhe, jonne lapset ovat tervetulleita ja heitä pidetään suuressa arvossa ”Herran lahjana” (ks. Ps. 127:3). Kelvollinen myöhempien aikojen pyhien perhe on viirinä maailmalle.
Sen lisäksi että meidän on määrä ylläpitää korkeimpia tasovaatimuksia, meidän jokaisen täytyy myös olla mallina, puolustuksena, suojana. Meidän tulee antaa valomme loistaa ihmisille, jotta he näkisivät meidän hyvät tekomme ja ylistäisivät Isäämme, joka on taivaissa (ks. Matt. 5:16; ks. myös 3. Nefi 12:16).
Kaikki menneiden sukupolvien kamppailut ja ponnistelut ovat tuoneet meille meidän päivinämme Jeesuksen Kristuksen evankeliumin täyteyden, valtuuden palvella ja mahdollisuudet toteuttaa tämä palvelutyö. Kaikki kootaan yhteen tänä aikojen täyttymisen taloudenhoitokautena, jolloin kaikki asiat saatetaan päätökseen ja maa valmistetaan Herran tulemista varten.
Me olemme yhtä paljon osa tätä työtä kuin olivat ne miehet, jotka irrottivat sen keltaisen huivin Willard Richardsin kävelykepistä ja laskeutuivat Ensign Peakin laelta. Se huivi, jota heilutettiin korkealla ilmassa, oli merkkinä suuresta kokoamisesta, josta oli profetoitu muinaisissa ja nykyajan pyhissä kirjoituksissa.
Me puhumme kirkosta suojanamme, puolustuksenamme. Kirkossa on varmuus ja turva. Se keskittyy Jeesuksen Kristuksen evankeliumiin. Myöhempien aikojen pyhät oppivat katsomaan sisimpäänsä nähdäkseen koko ihmiskunnan Vapahtajan lunastavan voiman. Evankeliumin periaatteista, joita opetetaan kirkossa ja opitaan pyhistä kirjoituksista, tulee opas meille jokaiselle henkilökohtaisesti ja meidän perheillemme.
Me tiedämme, että kodit, joita perustamme ja joita jälkeläisemme perustavat, tulevat olemaan turvapaikkana, josta ilmoituksissa puhutaan – valona, viirinä, merkkiviirinä kaikille kansakunnille ja suojana kokoontuvilta myrskyiltä (ks. OL 115:5–6; Jes. 11:12; 2. Nefi 21:12).
Merkkiviiri, jonka ympärille meidän kaikkien on määrä kokoontua, on Jeesus Kristus, Jumalan Poika, Isän Ainosyntyinen, jonka kirkko tämä on ja jonka nimeä me kannamme ja jonka valtuus meillä on.
Me katsomme eteenpäin uskossa. Olemme nähneet monia tapahtumia omana elinaikanamme, ja vielä on tapahtuva monia asioita, jotka panevat rohkeutemme koetukselle ja venyttävät uskoamme. Meidän on määrä iloita ja riemuita, sillä ”palkka, jonka te taivaissa saatte, on suuri” (Matt. 5:12).
Puolustakaa auliisti kirkon historiaa, älkääkä hävetkö Jeesuksen Kristuksen ”evankeliumia, sillä se on Jumalan voima ja se tuo pelastuksen kaikille, jotka sen uskovat” (Room. 1:16).
Me kohtaamme haasteet, sillä me emme pysty välttämään niitä, ja me opetamme Jeesuksen Kristuksen evankeliumia ja opetamme Hänen olevan meidän Vapahtajamme ja meidän Suojamme, meidän Lunastajamme.
Jos kulunut keltainen huivi oli riittävän hyvä ollakseen merkkiviirinä maailmalle, silloin tavalliset miehet, joilla on pappeus, ja tavalliset naiset ja tavalliset lapset tavallisissa perheissä, jotka elävät evankeliumin mukaan parhaansa mukaan kaikkialla maailmassa, voivat loistaa viirinä, puolustuksena, suojana kaikkea sitä vastaan, mitä on määrä vuodattaa maan ylle.
”Me puhumme Kristuksesta, me riemuitsemme Kristuksessa, me saarnaamme Kristuksesta, me profetoimme Kristuksesta ja me kirjoitamme profetioidemme mukaisesti, jotta lapsemme tietäisivät, mistä lähteestä he voivat odottaa syntiensä anteeksiantoa” (2. Nefi 25:26).
Tämä kirkko menestyy. Se on pääsevä voitolle. Tästä olen ehdottoman varma. Tämän todistuksen lausun Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.