Oppiaihe 150
Käsikärrypioneerit, 1856–1860
Johdanto
Pyhät, jotka saapuivat Suolajärven laaksoon vuonna 1847, ryhtyivät työhön aloittaakseen maanviljelyn ja hyödyntääkseen muita luonnonvaroja tulevaa alueelle muuttoa varten. Syyskuussa 1851 Brigham Young ja hänen neuvonantajansa ensimmäisessä presidenttikunnassa toistivat kaikkia Iowassa ja ympäri maailmaa asuvia pyhiä koskevan kutsun kokoontua Suolajärven laaksoon. Monet myöhempien aikojen pyhät vastasivat presidentti Youngin kutsuun tehden suuria uhrauksia. Kahdentoista koorumin jäseniä lähetettiin valvomaan muuttoa, ja vuonna 1852 Suolajärven laaksoon johtavalla reitillä matkasi enemmän pyhiä kuin minään muuna vuonna. Lisäksi monet pyhät matkasivat Suolajärven laaksoon vuosina 1856–1860 käsikärrykomppanioissa.
Opetusehdotuksia
Pyhät noudattavat neuvoa kokoontua Suolajärven laaksoon
Pyydä oppilaita kuvittelemaan, että heitä on pyydetty kulkemaan jalan yli 2 000 kilometriä vetäen perässään kärryjä ja että heidän sallitaan ottaa mukaan henkilökohtaisia tavaroita vain 7,7 kg:n verran. Kysy, kuka luokan jäsenistä tarjoutuisi vapaaehtoiseksi tälle matkalle.
Näytä oppilaille kuva käsikärryistä tai piirrä taululle seuraava kuva. Selitä, että vuonna 1856 presidentti Brigham Young ehdotti, että siirtolaisten tuli taloudellisten vaikeuksien johdosta käyttää matkatessaan käsikärryjä eikä vankkureita. Käsikärryt olivat paljon halvemmat, jolloin suurempi määrä pyhiä voisi tehdä muuttomatkan. Vuosina 1856–1860 lähes 3 000 pyhää päätti matkata länteen Yhdysvaltain tasankojen poikki Utahiin vetäen omaisuuttaan käsikärryissä. Useimmat käsikärrykomppaniat lastasivat käsikärryihin muonaa ja henkilökohtaisia tavaroita ja kävelivät Iowa Citystä Iowasta Salt Lake Cityyn Utahiin. Viimeiset kolme komppaniaa aloittivat matkansa Florencesta Nebraskasta.
Näytä laatikkoa tai sankoa, jossa olevat tavarat painavat yhteensä noin 7,7 kg. Anna muutaman oppilaan nostaa laatikkoa tai sankoa. Selitä, että käsikärrykomppaniassa matkaava aikuinen sai ottaa mukaan 7,7 kg tavaraa. Jokainen lapsi sai ottaa 4,5 kg tavaraa. Henkilökohtaista omaisuutta olivat vaatteet ja muut tavarat. Jokaisen henkilön omaisuus punnittiin, ja kaikki painorajan ylittävä poistettiin.
-
Jos te olisitte olleet yksi näistä käsikärrypioneereista, mitä tavaroita olisitte valinneet mukaan? Miksi?
-
Mistähän syystä pyhät olivat halukkaita uhraamaan niin paljon päästäkseen Utahiin?
Vaikka matkanteko oli vaikeaa, vuosina 1856–1860 kymmenestä käsikärrykomppaniasta kahdeksan teki matkan onnistuneesti. Mutta vuonna 1856 neljäs ja viides käsikärrykomppania lähtivät matkaan loppukesästä ja kokivat ankaria koettelemuksia. Nämä olivat Willien käsikärrykomppania, jota johti James G. Willie, ja Martinin käsikärrykomppania, jota johti Edward Martin. Kun komppaniat olivat matkanneet noin 1 600 kilometriä länteen päin Iowasta, niiden ruoka ja tarvikkeet olivat vaarallisen vähissä. Lokakuussa kumpikin komppania joutui ankarien talvimyrskyjen kouriin Wyomingin korkeilla tasangoilla, mikä pysäytti niiden etenemisen. Nämä pyhät kärsivät hirvittävästi hangissa ja kovissa pakkasissa. (Voisit näyttää kuvia käsikärrypioneereista, kuten Käsikärrypioneerit lähestyvät Suolajärven laaksoa [Evankeliumiaiheinen kuvakirja, 2009, nro 102; ks. myös lds.org].)
Jos on mahdollista, anna oppilaille monisteena seuraava kertomus Aaron ja Elizabeth Jacksonista. Selitä, että Jacksonit matkasivat Martinin käsikärrykomppaniassa, joka oli yleensä noin 160 kilometriä Willien komppaniasta jäljessä. Kehota yhtä oppilasta lukemaan kertomus ääneen. Pyydä luokan jäseniä seuraamaan mukana ja etsimään todisteita Aaronin ja Elizabethin uskosta.
Lokakuun 19. päivänä 1856 Martinin käsikärrykomppanian jäsenten oli ylitettävä leveä joki talvimyrskyn riehuessa. Monet komppanian jäsenet, kuten Aaron Jackson, olivat heikossa kunnossa ja sairaita, ja joen ylitys vaati heiltä kalliin veron. Elizabeth Jackson kuvaili, mitä hänen miehelleen tapahtui muutama päivä myöhemmin:
”Menin nukkumaan noin yhdeksältä illalla. – – Nukuin – kuten minusta tuntui – noin puoleenyöhön. Palelin hirveästi. Sää oli pureva. Kuuntelin tarkasti, hengittikö mieheni – hän makasi niin hiljaa. En kuullut hänen hengitystään. Hätäännyin. Panin käteni hänen rinnalleen, jolloin kauhukseni tajusin, että pahimmat pelkoni olivat varmistuneet. Mieheni oli kuollut. Huusin apua muilta teltassa olijoilta. He eivät pystyneet auttamaan minua – –. Kun aamu sarasti, muutamat komppanian miehistä valmistivat ruumiin hautaamista varten. – – He kietoivat hänet huopaan ja asettivat hänet pinoon 13 muun kanssa, jotka olivat kuolleet, ja sitten peittivät hänet hankeen. – –
En edes yritä kuvailla tunteitani huomattuani jääneeni näin leskeksi kolmen lapsen kanssa sellaisissa sietämättömissä oloissa. En pysty siihen. Mutta uskon, että asioita tallettava enkeli on merkinnyt sen muistiin taivaan arkistoihin ja että kärsimykseni evankeliumin tähden pyhittyvät minun hyväkseni.” (Leaves from the Life of Elizabeth Horrocks Jackson Kingsford, 1908, s. 6–7; ks. myös history.lds.org.)
-
Mitä Elizabeth sanoi, että hänen kärsimyksensä evankeliumin tähden saisivat aikaan hänen hyväkseen? Mitä ilmaus ”pyhittyvät minun hyväkseni” mielestänne tarkoittaa? (Että hänen kärsimyksensä koituisivat hänen siunauksekseen.)
-
Mitä meille voi tapahtua, jos meidän pitää kärsiä kärsivällisesti evankeliumin tähden? (Kirjoita taululle seuraava periaate: Jos kärsimme kärsivällisesti evankeliumin tähden, kärsimyksemme voivat pyhittyä hyväksemme. [Ks. OL 122:7; 2. Nefi 2:2.])
-
Vaikka te ette ehkä joudukaan kärsimään siten kuin Elizabeth Jackson, niin millä tavoin te saattaisitte joutua kärsimään evankeliumin tähden? Kuinka nämä kokemukset saattaisivat olla teille siunaukseksi?
Selitä, että Aaron Jacksonin kuolemaa seuraavina muutamana päivänä Martinin käsikärrykomppania sinnitteli eteenpäin noin 16 kilometrin matkan. Tuona aikana kuoli monia. Yhtenä iltana tässä vaiheessa matkaa kenelläkään ei ollut riittävästi voimia pystyttää telttoja. Elizabeth Jackson istui kivellä yksi lapsistaan sylissään ja toiset kummallakin puolellaan. Hän istui siinä paikassa aamuun asti. Elizabeth masentui. Sitten lokakuun 27. päivän iltana hän sai kokemuksen, joka toi hänelle toivoa pelastumisesta. Kehota yhtä oppilasta lukemaan ääneen seuraava kertomus ja pyydä luokan jäseniä kuuntelemaan, mitä Elizabeth sai tietää unessa.
”On ilman muuta selvää, että sellaisissa epäsuotuisissa olosuhteissa olin menettänyt toivoni. Olin noin 10 000 kilometrin päässä kotimaastani karussa, kallioisessa, vuoristoisessa maassa. Olin äärimmäisessä hädässä, maa oli lumen peitossa, vedet jään peitossa, ja minulla oli kolme isätöntä lasta eikä juuri mitään, millä suojella heitä armottomilta myrskyiltä. Kun menin sinä iltana, 27. lokakuuta, nukkumaan, sain hämmästyttävän ilmoituksen. Unessani mieheni seisoi vierelläni ja sanoi: ’Piristy, Elizabeth, sillä pelastuminen on lähellä.’” (Leaves from the Life of Elizabeth Horrocks Jackson Kingsford, s. 8; ks. myös history.lds.org.)
Kerro oppilaille, että uni toteutui, kun seuraavana päivänä Salt Lake Citystä tulevat pelastajat pääsivät Martinin käsikärrykomppanian luo.
Selitä, että 4. lokakuuta 1856, viikkoja ennen kuin käsikärrykomppaniat joutuivat talvimyrskyjen kouriin, matkaajat kertoivat presidentti Brigham Youngille, että tasangoilla satojen kilometrien päässä oli yhä pioneerikomppanioita. Seuraavana päivänä sunnuntain jumalanpalveluksessa Brigham Young puhui näiden käsikärrypioneerien pelastamisesta. Kehota yhtä oppilasta lukemaan hänen puheestaan seuraavat otteet. Pyydä luokan jäseniä kuuntelemaan periaatetta, jonka presidentti Young opetti pyhille. (Jos on mahdollista, anna nämä sanat monisteena oppilaille, jotta he voivat seurata mukana.)
”Monet veljistämme ja sisaristamme ovat tasangoilla käsikärryineen, ja monet ovat luultavasti nyt seitsemänsadan mailin [noin 1 100 km] päässä tästä paikasta, ja heidät pitää tuoda tänne. Meidän on lähetettävä heille apua. – –
Tämä on minun uskontoni. Näin Pyhä Henki, joka minulla on, käskee tehdä. Hän käskee pelastaa nuo ihmiset. – – Tämä on se pelastus, jota minä nyt pyydän, että pelastamme veljemme, jotka muutoin kuolisivat tai kärsisivät tavattomasti, jos emme lähetä heille apua.
Vetoan piispojen apuun tänä päivänä. En odota huomiseen enkä seuraavaan päivään saadakseni 60 hyvää muulivaljakkoa ja kahdettoista tai viidettoista vankkurit – – [sekä] myös 12 tonnia jauhoja ja 40 hyvää ohjastajaa niiden lisäksi, jotka ajavat valjakoita. – –
Minä sanon teille kaikille, etteivät uskonne, uskontonne ja uskontunnustuksenne tule milloinkaan pelastamaan teistä yhdenkään sielua meidän Jumalamme selestiseen valtakuntaan, ellette noudata juuri niitä periaatteita, joita nyt opetan teille. Menkää hakemaan nuo ihmiset, jotka ovat nyt tasangoilla.” (”Remarks”, Deseret News, 15. lokakuuta 1856, s. 252; ks. myös Kirkon historia aikojen täyttyessä, uskonto 341–343, 2004, s. 383.)
-
Mitä presidentti Brigham Young opetti pyhille? (Oppilaat saattavat mainita erilaisia periaatteita, mutta huolehdi siitä, että he ymmärtävät, että meidän Jeesuksen Kristuksen opetuslasten on määrä auttaa apua tarvitsevia.)
Selitä, että monet miehet ja naiset vastasivat kutsuun, ja kahden päivän kuluessa presidentti Youngin saarnasta miehiä lähti etsimään käsikärrypioneereja ajaen vankkureita, jotka olivat täynnä tarvikkeita.
-
Kuinka tämä pelastuspyrkimys on saattanut olla uhraus Suolajärven laaksossa olleille pyhille?
-
Mitä uhrauksia me voimme tehdä auttaaksemme niitä, joilla on fyysisiä tarpeita?
-
Mitä uhrauksia me voimme tehdä auttaaksemme niitä, joilla on hengellisiä tarpeita?
Kehota yhtä oppilasta lukemaan presidentti Gordon B. Hinckleyn seuraavat sanat. Pyydä luokan jäseniä kuuntelemaan, millä muilla tavoin me voimme auttaa tarvitsevia.
”Olen kiitollinen siitä, ettei kukaan kansastamme ole nyt jäänyt Wyomingin ylängöille, mutta minä tiedän, että meidän keskuudessamme on monia, jotka tarvitsevat apua ja jotka ansaitsevat tulla pelastetuiksi. Meidän tehtävämme elämässä Herran Jeesuksen Kristuksen seuraajina täytyy olla pelastustehtävä. On olemassa kodittomia, nälkäisiä, osattomia. Heidän hätänsä on ilmeinen. Me olemme tehneet paljon. Me voimme tehdä enemmän auttaaksemme niitä, jotka elävät hengissä pysymisen rajoilla.
Me voimme ojentaa kätemme vahvistaaksemme niitä, jotka kahlaavat pornografian, karkean moraalittomuuden ja huumeiden liejussa. Monet ovat joutuneet sellaiseen orjuuteen, että he ovat menettäneet kyvyn hallita omaa kohtaloaan. He ovat onnettomia ja murtuneita. Heidät voidaan pelastaa. – –
Meidän ei tarvitse tänään olla huolissamme niistä, jotka ovat korkealla Wyomingin tasangoilla, vaan monista lähipiirissämme, perheessämme, seurakunnassamme tai vaarnassamme, naapuristossamme ja yhteiskunnassamme.” (”Pelastustehtävämme”, Valkeus, tammikuu 1992, s. 67–68.)
-
Milloin olette nähneet jonkun auttavan niitä, jotka tarvitsevat hengellistä tai fyysistä apua? Kuinka he auttoivat?
Kehota oppilaita pohtimaan ja rukoilemaan, jotta he tietäisivät, kuinka he voivat auttaa jotakuta. Voisit antaa heille hetken aikaa kirjoittaa ajatuksiaan seminaarimuistivihkoonsa tai pyhien kirjoitusten tutkimispäiväkirjaansa.
Auta oppilaita näkemään, että meitä siunataan, kun me kestämme koettelemuksia uskon turvin, kehottamalla yhtä oppilasta lukemaan seuraava kertomus:
Vuonna 1856 Francis ja Betsy Websterillä oli riittävästi rahaa matkustaa Utahiin vankkureissa, mutta he lahjoittivat rahansa rahastoon, joka perustettiin auttamaan pyhiä muutossa Utahiin (jatkuva siirtolaisrahasto). Heidän lahjoituksensa turvin yhdeksän muuta ihmistä pystyi matkaamaan käsikärryjä vetäen. Francis ja Betsy, jotka odottivat vauvaa, matkasivat Salt Lake Cityyn Martinin käsikärrykomppaniassa ja kärsivät yhdessä muun komppanian kanssa.
Vuosia myöhemmin, istuessaan eräässä pyhäkoululuokassa, veli Webster kuuli joidenkin kirkon jäsenten arvostelevan kirkon johtajia käsikärrykomppanioita kohdanneesta murhenäytelmästä. Kykenemättä hillitsemään itseään hän nousi ja todisti Martinin käsikärrykomppaniaan kuulumisen tuomista siunauksista. Kehota yhtä oppilasta lukemaan ääneen Francis Websterin todistus ja pyydä oppilaita kiinnittämään huomiota yhteen tapaan, jolla käsikärrykomppaniassa kärsineitä siunattiin.
”Pyydän teitä lopettamaan tämän arvostelun, sillä te puhutte asiasta, josta ette tiedä yhtään mitään. Kylmät historialliset tosiseikat eivät merkitse tässä mitään, sillä niiden avulla ei voida tulkita oikein tähän liittyviä kysymyksiä. Oliko erehdys lähettää käsikärrykomppania matkaan niin myöhäisessä vaiheessa? Kyllä. Mutta minä olin mukana tuossa komppaniassa ja niin oli vaimonikin – –. Me kärsimme enemmän kuin pystytte kuvittelemaankaan, ja monet paleltuivat kuoliaiksi tai kuolivat nälkään, mutta oletteko koskaan kuulleet kenenkään siitä komppaniasta hengissä selviytyneen lausuvan yhtään arvostelun sanaa? – –
Katsoin monta kertaa taakseni nähdäkseni, kuka työnsi kärryjäni, mutta silmäni eivät nähneet ketään. Tiesin silloin, että Jumalan enkelit auttoivat.
Kaduinko, että olin päättänyt tulla käsikärryillä? Ei. En katunut silloin, enkä ole kertaakaan koko elämäni aikana katunut sitä asiaa. Oli etuoikeus maksaa se hinta, jonka me maksoimme oppiaksemme tuntemaan Jumalan, ja minä olen kiitollinen siitä, että minulla oli etuoikeus tulla Siioniin Martinin käsikärrykomppaniassa.” (Julkaisussa William R. Palmer, ”Pioneers of Southern Utah”, The Instructor, vsk 79, nro 5, toukokuu 1944, s. 217–218; ks. myös Perintömme – lyhyt katsaus Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon historiaan, 2001, s. 78–80.)
-
Mitä periaatteita me voimme oppia Francis Websterin todistuksesta? (Oppilaiden tulee huomata seuraava periaate: Jos kestämme kärsimykset uskollisesti, me voimme oppia tuntemaan Jumalan.)
-
Millaisia asenteita tai millaista käyttäytymistä olette nähneet niissä, jotka ovat kestäneet kärsimystä uskollisesti? Millä tavoin te olette oppineet tuntemaan Jumalaa kohtaamienne koettelemusten kautta?
Kehota muutamaa oppilasta lausumaan todistuksensa yhdestä tämänpäiväisessä oppiaiheessa opitusta periaatteesta. Voit myös lausua oman todistuksesi.
Kommentteja ja taustatietoja
Mihin koettelemukset ja ahdinko voivat johtaa?
Pohtiessaan myöhempien aikojen pyhiin kuuluneiden alkuaikojen pioneerien uhrauksia presidentti James E. Faust ensimmäisestä presidenttikunnasta huomautti:
”Vaikuttaa siltä, että kuuntelemme paremmin jumalallisen Paimenen vaimeita, jumalisia kuiskauksia silloin kun olemme elämän kamppailuissa.
Jokaisen ihmisen elämään tulee tuskallisia vastoinkäymisten ja kamppailun täyttämiä epätoivon päiviä. Jokainen tuntuu saavan osakseen yllin kyllin tuskaa, murhetta ja usein musertavaa surua, myös ne, jotka vilpittömästi pyrkivät tekemään oikein ja olemaan uskollisia. Apostoli Paavali viittasi omaan haasteeseensa: ’Olen saanut pistävän piikin ruumiiseeni, Saatanan enkelin kurittamaan itseäni, etten ylpistyisi’ [2. Kor. 12:7].
Piikit, jotka osuvat, jotka pistävät lihaan, jotka tekevät kipeää, muuttavat usein elämää, josta tuntuu puuttuvan merkitystä ja toivoa. Tämä muutos tapahtuu puhdistavan prosessin avulla, joka tuntuu usein julmalta ja kovalta. Tällä tavoin sielusta voi tulla ikään kuin pehmeää savea Mestarin käsissä rakennettaessa uskon, hyödyllisyyden, kauneuden ja voiman täyttämää elämää. Joidenkuiden kohdalla käy niin, että kuonanpolttajan tuli saa heidät menettämään uskonsa Jumalaan, mutta ne, jotka näkevät asiat iankaikkisuuden näkökulmasta, ymmärtävät, että tällainen puhdistaminen on osa täydelliseksi tulemisen prosessia. – –
Koettelemukset ja vastoinkäymiset voivat valmistaa meitä uudestisyntymiseen.” (”Puhdistettavina koettelemuksissamme”, Liahona, helmikuu 2006, s. 4.)
Uskollisena pysyminen kulttuurierämaassa
Vanhin Neal A. Maxwell toi esiin vastoinkäymiset, jotka kuuluvat henkilökohtaiseen taipaleeseemme nykyajan maailmassa:
”Jos olemme uskollisia, niin on tuleva päivä, jolloin nuo ansioituneet pioneerit ja esivanhemmat, joita me oikeutetusti ylistämme siitä, että he ovat voittaneet vastoinkäymiset erämaataipaleellaan, ylistävät nykyajan uskollisia siitä, että nämä ovat kulkeneet menestyksekkäästi epätoivon autiomaan halki ja selviytyneet kulttuurierämaasta säilyttäen silti uskon” (If Thou Endure It Well, 1996, s. 28).